Kun lemmikki sairastuu

Kulunut talvi ja syksy on olleet erityisen rankkaa aikaa. Ei vain Goldin selittämättömän yskänoireilun, vaan myös koiran sairastumisen myötä. Syyskuussa 2015 koirani Jojo alkoi yhtäkkiä oireilla oksennellen selittämättömästi. Varasin tottakai heti ajan eläinlääkärille - pienen ystävän painokin kun oli alkanut putoamaan. Eläinlääkärissä paljastuikin verikokeista todella hurjia lukemia, etenkin maksa-arvot olivat luvattoman koholla. Lukemat näyttivät kymmenkertaisia lukuja viitearvoihin nähden ja eläinlääkäri ilmaisi huolensa suoraan. Saatiin lähete vakioeläinlääkäriltämme Univetin eläinsairaalaan erikoistuneelle eläinlääkärille. Laajemmassa verenkuvassa ja ultraäänitutkimuksessa sappirakon tienoilta paljastui pieniä muutoksia, mutta ei mitään kovin suurta vielä ja tulevaisuudenennuste jäi auki. Saatiin antibioottikuuri helpottamaan tulehdusta, närästys- sekä pahoinvointilääkettä ja maksan tueksi ravintolisää - näillä pääsisi ainakin alkuun.

Viikon päästä suunnattiin kuitenkin uudestaan eläinlääkärille, sillä koiran vatsa paisui viikonlopun aikana kuin ilmapallo. Jojo oli ollut vanhemmillani hoidossa ja heti sunnuntai-iltana sitä hakiessani soitin päivystävälle eläinlääkärille. Käytiin siltä seisomalta näyttämässä koiraa kunnallisella eläinlääkärillä, joka totesi vatsassa tuntuvan nestekertymää ja kehotti varaamaan pikimmiten ajan meitä jo hoitaneelle eläinlääkärille lisätutkimuksia varten. Tämä eläinlääkäri jäi todella lämpimästi mieleemme, sillä hän ei veloittanut käynnistämme mitään kun ei kuulemma osannut auttaa sen paremmin - vaikka kello oli liki kymmenen sunnuntai-iltana. Olen edelleen suuressa kiitollisuudenvelassa!

Univetista saatiin koiralle nesteenpoistolääkitys ja samalla eläinlääkäri totesi antibioottikuurin alentaneen tulehdusarvoja ja täten siis toimineen toivotusti. Viikon perästä käytiin vielä kontrollikäynnillä ja veriarvot olikin jo huomattavasti lähempänä normaalia, vaikkakin edelleen koholla. Tulevaisuus näytti valoisalta ja nesteistäkin päästiin eroon muutaman viikon kuluttua täysin. Koko syksy mentiin erityisruokavaliolla ja naurettiinkin miehen kanssa, että koira syö hienommin ja paremmin kuin me! Vauvalle paistettiin päivittäin kanaa ja kananmunia kera raejuuston ja omien holististen raksujen. Lihaksiakin saatiin kasvatettua takaisin ja koira palasi kaikin puolin taas omaksi pirteäksi höpsöksi itsekseen ja ehdin jo lohduttautua, että ehkä meillä olikin väärä hälytys kasvaimen suhteen.

Vuodenvaihteen jälkeen kuitenkin koettiin taas täyskäännös. Koira alkoi oksennella ja vatsa lähti jälleen turpoamaan ja 5. tammikuuta käytiin taas eläinlääkärin tutkittavana. Veriarvoissa ei ollut kovinkaan paljoa sanomista, hieman oli maksa-arvoissa viittausta huonompaan, mutta ei mitään radikaalia. Ultraäänitutkimuksessa paljastui kuitenkin huonompia uutisia - nimittäin pienet muutokset olivat edenneet ja nyt eläinlääkäri uskalsi jo puhua lähestulkoon varmasta syöpäkasvaimesta. Vielä ei tilanne kuitenkaan ollut aivan toivoton, ja saatiin taas mukaan nesteenpoistolääkkeet ja närästys- sekä pahoinvointilääkkeet. Oksentelu saatiin suht koht kuriin lääkityksellä, mutta vatsan turvotus ei laskenut sitten millään. Koira kulki hyvin hitaasti häntä koipien välissä ja näytti siltä, että on tukala olla.

Viime viikonloppuna koira oli jo niin huonossa kunnossa, ettei se meinannut pysyä jaloillaan ja käveli pitkin seiniä paikasta a paikkaan b. Vaikka ajatus oli lohduton, oli karvakamu vietävä pikaisesti päivystykseen lauantai-iltana.  Ja sille tielle pikkuystävä jäikin.

Vaikka tiedän, että toisella on nyt paljon parempi olla, on ikävä aivan suunnaton. Koti ei tunnu kodilta kun ei kuulu kynsien rapinaa lattiaa vasten, eikä pikkuystävä tule häntä heiluen ovelle vastaan. Edelleen mieli tekee tepposia ja meinaan kutsua koiraa, kunnes havahdun, ettei se sieltä kuitenkaan enää luokse tulisi. Jojo olisi täyttänyt ensi viikolla yhdeksän vuotta. Se on jackrussellinterrierille vielä nuori ikä. Onnekseni muistan koiran iloisena ja pirteänä itsenään, enkä jostain syystä osaa lainkaan nähdä niitä viime aikojen tuskaisia hetkiä. Myös sen takia menetys tuntuu niin kovin raskaalta - kun eihän se mun pikku karvaturrini niin kipeä edes ollut. Onneksi sekä äiti, isä että mies osaavat kaikki muistuttaa siitä, että päätös oli oikea. Nyt oli juuri oikea hetki.

 Joku viisas taisi joskus sanoa, että koirat on meillä vain lainassa. Ja tiesinhän minä sen itsekin, ettei mikään ole ikuista.

Kauniita unia rakas Jojo, olet ikuisesti mun paras ystäväni, enkä unohda sua koskaan.