Ajatuksia kilpailemisesta ja kilpailemattomuudesta

Tämä on aihe, joka on pyörinyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Se nousee esille uudestaan ja uudestaan, eikä oma mieleni ole sen suhteen vieläkään kääntynyt. Olen tehnyt jo aikaa sitten luonnoksen aiheesta tänne blogin puolelle, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa sitä valmiiksi. Viime viikolla sain kuitenkin tänne blogiinkin ensimmäisen nimettömän kysymyksen aiheesta, jonka takia päätin nyt avata asiaa tännekin.

Olen täysin tietoinen siitä, että viime syksynä ostamani poni on todella hyvä kisaponi. Se on koko viime kauden kilpaillut sijoittuen vajaa metrin luokissa ja yllättänyt kaikki positiivisesti. Miksi ihmeessä minä, 22-vuotias ja kisahaluton naisenalku, ostin itselleni täydessä kisakunnossa ja parhaassa kisaiässään olevan ponin, kun en itse sillä edes aio kilpailla?

Kun olin paljon nuorempi, olin melko rämäpäinen ja rakastin esteratsastusta. Silloisen ratsastuskouluni lempiponini oli tallin vauhdikkaimpia tapauksia; pieni, musta, pippurinen. Tämä pikkutamma oli saanut leikkimielisesti lempinimen ruutitynnyri, sillä se oli tosissaan minä hetkenä tahansa räjähtävää sorttia. Kovinkaan moni ei tämän selässä viihtynyt, saatika uskaltautunut esteradoille. Minä taas rakastin tämän ponin vauhdikkuutta ja osallistuin sillä kaikkiin mahdollisiin ratsastuskoulumme järjestämiin estekilpailuihin. En kertaakaan pudonnut tämän neidin kyydistä kilparadoilla, eikä meitä kertaakaan hylätty. Sen sijaan taidettiin liki jokaisista kisoista napata matkaamme sinivalkoinen ruusuke.

Pikku ruutitynnyri ja sinivalkoinen ruusuke! ♥

Valitettavasti kaikki hyvä loppuu joskus, ja pikkuhiljaa kasvoin liian suureksi tälle vajaa 120-senttiselle uljaalle mustalleni. Tämän jälkeen en löytänyt enää mieluista kilpakumppania ja kisahuumaa sain kokea enää kesäleirien loppukilpailuissa, vaikka kuinka kinusin vanhemmiltani omaa kisaponia. Viimeisin leirikilpailuni taisi olla kesällä 2009, silloin olin juuri täyttämässä 16. Se on myös viimeisin kesä, kun olen käynyt estetunnilla. Syksyn tullen aloitin uuden koulun Helsingissä, jonka myötä koulumatkat piteni ja aikaa iltaisin harrastuksille jäi yhä vähemmän. Samaisena syksynä lopetin ratsastustunneilla käymisen.

Tästä on aikaa reilut kuusi vuotta. Kuusi vuotta satunnaista ratsastelua kavereiden hevosilla ja vuokrahevosilla. Ei yhtäkään estetuntia, saatika puomin ylitystä. Syksyllä 2014 hyppäsin Goldilla muutaman hassun kerran ja tuntuihan se kipinä esteille sieltä vielä löytyvän. Nyt olen kuitenkin taas ollut puolitoista vuotta hyppäämättä.

Minä ja nf-ruuna Mikki estetunnilla 2007 (anteeksi välttämätön ilmeen sensurointi, heh...)

Miksi ihmeessä sitten ostin viime syksynä itselleni esteille painottuneen kisaponin? Koska Goldi on elämäni poni, enkä yksinkertaisesti vielä ollut valmis luopumaan siitä. Olen itse täysi ummikko tällä hetkellä sekä sileällä että luonnollisesti esteillä ja Goldi on tähän ongelmaan minulle mitä mainoin opettaja. Se ei sileällä anna mitään ilmaiseksi ja on melko tarkka muun muassa itselleni ongelmia aiheuttavasta ohjastuntumasta. Sen selässä saa kokoajan tehdä töitä, mikä tietysti opettaa itseäni ratsastuksellisesti kokoajan parempaan suuntaan. Sen lisäksi se on niin varma hyppääjä, että surkeampikin kuski voi hyvin palautella mieleensä hyppäämisen saloja sen kanssa. Siksi ostin kisaponin Goldin.

Tästä aasinsillan kautta toiseen, aiempaan aiheeseen liittyvään kysymykseen:
"Miksi annat Nellan valmentautua ja kisata Goldilla kun itsekin voisit?"

Tällä hetkellä kaikenlainen kilpaileminen ja menestykseen tähtääminen tuntuu olevan todella pinnalla. Uskaltaisin väittää, että reilusti yli puolet nykypäivän ratsastusharrastajista tavoittelevat menestystä. Suurin osa blogeista käsittelee jonkinnäköistä valmentautumista ja valmistautumista kilpailukentille ja kilpaileminen on aina ollut valtaosassa harrastuksia se tavoite. En todellakaan tuomitse kilpailemista tai kilpailunhimoisia ihmisiä; päin vastoin minusta on hienoa, että elämässä on intohimoja ja tavoitteita. Minä en itse vaan kaipaa tällaisia tavoitteita elämääni.

Ensinnäkin olen aivan armoton kisajännittäjä. Vanhemmiten olen pikkuhiljaa kasvattanut itsesuojeluvaistoani ja sen myötä minusta on tullut paljon kovempi stressaaja. Saan kadotettua yöuneni jo sillä, että tiedän jonkun läheisen kilpailevan huomenna. Se riittää minulle. Jos astelisin itse kisakentille, pyörtyisin varmaan jo verryttelyssä. Tai viimeistään kun odottelen vuoroani radalla. Sen sijaan rakastan kilpailuiden seuraamista, kisahoitajana toimimista ja kanssajännittämistä. Silloin jännitykseni pysyy vielä jotenkuten kurissa ja pystyn jopa nauttimaan kisamatkasta.

Minä kuitenkin menin ja ostin täydessä kisakunnossa olevan kisaponin. Ja tottakai tahdon tämän kisaponin näyttävän edelleen kyntensä kisakentillä. Toki voisin itsekin rohkaistua, käydä valmennuksissa ja tulevaisuudessa suunnata kisakentille, mutta oma kehittymiseni ponin tämänhetkiselle tasolle veisi aivan liikaa aikaa ja täten jäisi nuori ponini omassa kehityksessään jälkeen. En näe tämän palvelevan ponia millään tasolla ja sen takia olen valmis uhrautumaan omasta kehityksestäni ja hankin mielelläni ponilleni sen arvoisen kisakuskin. 

Nella ja Goldi viime keväänä Ypäjän kenttäkisojen kouluosuuden jälkeen. © Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Kaiken ylläolevan lisäksi olen kaukana ponivuosista. Minulla on taitava kisaponi, joten tahtoisin tietysti käyttää sitä poniluokissa ja esimerkiksi ponicupissa, joihin minulla ei ikäni puolesta ole mitään asiaa. Tässä vaiheessa Nellan kilpaileminen Goldilla astuu erityisen tärkeänä esille. Nellalla on vielä monta vuotta poniratsastajana jäljellä, mikä tarkoittaa sitä, että näillä kahdella on vielä pitkä kisataival yhdessä edessään ja he voivat yhdessä kehittyä ja kasvaa taitavaksi kisaratsukoksi. 

Ja jotta kaksikko voisi kilpailla, on heidän tottakai myös pakko valmentautua. Etenkin kun kyseessä on nuori ratsukko; sekä ponin että kuskin kannalta. Tottakai omakin valmentautumiseni on tärkeää; tahdon itsekin kehittyä ratsastajana ja ennen kaikkea taas saada sitä kuuluisaa tatsia esteille. Tässä vaiheessa annan kuitenkin viikottaiset valmennustunnit Nellan käytettäviksi, sillä tyttö pääsee ponin selkään kuitenkin vain kerran-pari viikossa ja täten on mielestäni todella tärkeää, että edes toinen näistä kerroista olisi kisakauteen valmisteleva valmennus. Minä paikkailen sitten niinä viikkoina ja hetkinä, kun Nella ei syystä tai toisesta pääse tulemaan valmennukseen. 

Lievästi sellainen olo, että ajatus on poukkoillut sinne sun tänne. Toivottavasti en ole tekstiä muokkaillessani tehnyt sitä aivan liian sekavaksi.