Ensinnäkin asia, mikä on ollut nyt paljon esillä kaikessa sosiaalisessa mediassa: heijastimet. Halpa, mutta äärimmäisen tehokas henkivakuutus, joita löytyy lukuisia eri värivaihtoehtoja, malleja ja muotoja - jokaiselle jotakin. Heijastimet on tärkeitä jokaiselle pimeällä ulkona liikkuvalle, olit sitten itseksesi lenkillä, koiran kanssa kävelyllä tai hevosen kanssa maastossa. Itse autoilevana olen törmännyt moneen läheltäpiti-tilanteeseen, kun ulkoilija on pukeutunut tummiin vaatteisiin ja vailla heijastimia.
Kun me Goldin kanssa lähdetään maastoon, on tavoitteena koristella poni niin, että se varmasti näkyy joka suunnasta. Meidän kaapista löytyy ponille heijastinratsastusloimi, joka jalkaan heijastimet, rintaremmiheijastin sekä itselleni heijastinliivi. Nämä puen päälle aina, kun lähdetään ponin kanssa maastoon. Ainoastaan peltotiellä alkukäyntejä käppäillessämme jää heijastimet usein pois, mutta sielläkin käymme ainoastaan valoisaan aikaan, eikä tällä tiellä liiku autoja. Tarkoitus olisi hankkia vielä turpahihnaan jonkinlainen heijastinsysteemi, kunhan keksin minkälaisen.
Heijastimista, varoituskylteistä ja kaiken maailman tiedotuksista, sekä somessa että ihan telkkarissa, huolimatta tuntuu, ettei autoilevat ihmiset tajua kuinka suureen vaaraan asettavat sekä itsensä, että sen tien laidassa kulkevan ratsukon. Vaikka hyvänä nyrkkisääntönä onkin, ettei vauhkon ja säikyn hevosen kanssa lähdetä maastoon vilkkaita teitä pitkin, olisi autoilijoiden hyvä aika tiedostaa miten iso vaara se tienvarressa kävelevä monta sataa kiloa painava eläin voi olla säikähtäessään. Hevonen on kuitenkin pohjimmiltaan saaliseläin. Sen DNA:han on iskostettu satojen tuhansien vuosien ajan automaatio, missä karkuun pingotaan heti, kun vaara uhkaa. Ja se takaa ohitse tuhatta ja sataa kaahaava auto voi hyvin laukaista tämän pakoreaktion, vaikka hevonen muuten olisi pomminvarma missä tahansa muussa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa autokuski vielä tööttää päälle. Kyllä minä ainakin ihan koirankin kanssa ulkoillessani säpsähdän, jos takaani liki takin hihaa hipaisten paahtaa auto. Mieti kun tähän yhtälöön lisätään useampi sata kiloa ja muutama tuhat yksikköä rekatiokykyä lisäksi. Viisikymmentäkiloinen ihminen ei kovin paljoa voi sille paniikissa sinkoilevalle, itseään monta kertaa painavammalle eläimelle vaikka kuinka olisi taitava ratsastaja.
Kun Goldin kanssa ollaan käyty lähiteillä kävelemässä, tuntuu autoilijat olevan uskomattoman välinpitämättömiä. Jos auto ohittaa ponin järkevästi, hidastaen ja tilannetta seuraten, ei Goldi jaksa reagoida siihen. Kun auto ajaa ohi viidenkympin alueella vähintään seitsemääkymppiä, oikaisee mutkassa vastaantulevien kaistalta ja läheltä ponia, en yhtään moiti, että pieni poni saa sätkyn. Ja kun poni panikoi, kiihdyttää autoilija entisestään, kuin huristaakseen pikaisesti pois tapahtumapaikalta; "en se ollut mä". Mitä sitten, kun se hevonen tekeekin virhearvion ja hyppää suoraan auton eteen. Siinä on hengenlähtö hyvin lähellä sekä autoilijalla, että ratsukolla. Ja vieläpä hyvin todennäköinen. Tahdotko sinä harteillesi sen taakan, että kaahailullasi olet aiheuttanut viattoman luontokappaleen ja pahimmassa tapauksessa ihmisen kuoleman? Voin vaikka vannoa, että jos tien sivussa seisoisi hirvi, olisi autoilija vähintäänkin hidastanut vauhtia reippaasti ja ehkä jopa lähes kävelyvauhtiin. Koska onhan se hirvi arvaamaton villieläin. Tietoisku: Niin on se hevonenkin.
En tiedä, millä ihmeen ilveellä varovaisuus liikenteessä saataisiin iskostettua teillä liikkuvan kansan mieleen. Heijastimet jalankulkijoille ja muulle kevyelle liikenteelle, varovaisuus ja tilannetaju autoilijoille. Varsinkin nyt, kun on pimeää ja liukasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti