Toivepostaus: Miksi juuri sileäkarvainen collie?

Mä olen aina haaveillut isosta koirasta. Sellaisesta, mitä monet sanoisi "koiran kokoiseksi koiraksi". Kun mä sain mun ensimmäisen koirani Jojon, ei meidän isä antanut rodulle muita vaihtoehtoja kuin jackrusselin terrierin, joten sellainen meille sitten tuli. En kadu Jojon hankintaa hetkeäkään ja rotuna russelit on edelleen mulla kamppailemassa lempparilistan kärkipaikoista. Jojo oli sellainen iso koira pienen koiran kropassa - viisas ja uskollinen, mun todellinen sielunkumppani.

Päätin kuitenkin jo silloin, että kun muutan pois kotoa hankin seuraavaksi ihan fyysisesti isomman koiran. Mun silmää on aina miellyttänyt sporttiset paimenkoirat; saksanpaimen, belgianpaimen(erityisesti malinois), hollanninpaimen jne... Mutta collieta mä en ollut kyllä ikinä harkinnutkaan - varmaan siksi, ettei mulla juuri ollut kokemusta sileäkarvaisista collieista, eikä pitkäkarvainen collie pehkoineen ole koskaan säväyttänyt.

Jos totta puhutaan, on mun suurin koirahaave aina ollut saksanpaimenkoira. Kuitenkin koen rodun rakenteellisen tilanteen olevan sen verran huono, etten tieten tahtoen halua itselleni hankkia koiraa sillä isolla riskillä, että se on jo nuorena pistettävä luustollisten ongelmien takia kuoppaan. Tiedän että täysin terveitäkin saksanpaimenia löytyy kun vaan tekee taustayönsä kunnolla ja sattuu hyvä tuuri. Meillä on kuitenkin lähipiirissä niin monella koiralla ongelmia luustonsa kanssa, etten vaan uskalla lähteä siihen kokeiluun. Koiran pois laittaminen sairauden takia yhdeksänvuotiaana jätti sen verran suuret arvet, että haluan minimoida sen riskin seuraavan kanssa.

Meni pitkä tovi miettiessä sitä meille sopivaa rotua. Tein kaiken maailman rotutestejä, selailin rotulistoja ja käytin poissulkemistaktiikkaa. Mulle tärkeitä seikkoja uutta rotua miettiessä oli mm.  terve, sporttinen rakenne jota terveystulokset tukee, pystyt korvat ja pitkä kuono, keskikokoinen tai sitä isompi, työkoiran uskollinen ja miellyttämisenhaluinen luonne - ehkä paimenrotuinen, matala riistavietti, helppo pitää vapaana tai kouluttaa siihen... Kokonaisuudessaan haussa oli ystävällinen ja lähtökohtaisesti kaikken kanssa toimeen tuleva koira, jota voisi pitää vapaana tallilla ja jolla ei olisi valtavaa riskiä perinnöllisille sairauksille.  Luulisi olevan helppoa, eikö?

Lopulta poissulkemistaktiikalla jäljelle jäi sileäkarvainen collie. Se on Skotlannista kotoisin oleva hieman keskikokoa suurempi paimenkoira. Alunperin sitä on käytetty kotimaassaan lammaspaimenena, mutta vuosien saatossa colliesta on muovautunut monipuolinen harrastuskoira. Luonteeltaan se on rohkea, miellyttämishaluinen, aktiivinen, iloinen ja ystävällinen koira. Se on aina valmis touhuamaan ihmisensä kanssa ja tulee pääsääntöisesti hyvin toimeen toisten koirien kanssa - siis aivan täydellinen tallikoira! Toki leikkaamattoman uroskoiran kanssa saa aina olla hieman varpaillaan varsinkin toisia leikkaamattomia uroksia kohdatessa, mutta se nyt on ihan joka rodussa haaste. Paimenen alkuperällä colliella on palveluskoiran työmoraali ja se on suhteellisen helppo kouluttaa, mutta vaatii myös paljon aktivointia ja pitkää pinnaa. Ei liiallista riistaviettiä jonka takia tarvitsisi stressata irtipitämistä. Hevosharrastuksiin koiraa hankkiessa on myös passelia, ettei koiralla ole voimakasta paimenviettiä mitä se sitten purkaisi esimerkiksi pihalla liikkuviin hevosiin. 

Ulkomuodoltaan collie on tasapainoinen ja sporttinen. Sillä on pitkä kiilamainen pää, pystyt korvat ja viisas ja valpas ilme. Colliella on terve ja sopusuhtainen työkoiran rakenne, joka sopeutuu loistavasti tarkoitukseensa. Raajat ovat vahvat ja hyvin kulmautuneet, selkä on suora ja rinta syvä. Jopa Kennelliitto kirjoittaa rotumääritelmässään collieilla olevan erittäin hyvä rakenne. Terveystulokset selkä-, lonkka- ja kyynärkuvatuilla koirilla on olleet valtaosalla lähtökohtaisesti priimaa.

Itselle iso tekijä koiran valinnassa oli myös karvan laatu. Sen pitää olla ehdottomasti helppohoitoinen - mulla ei ole aikaa eikä jaksamusta trimmailla ja harjailla koiraa viikottain. Sileäkarvaisen collien, tai "nahkan" kuten sitä koiraharrastajien kesken kutsutaan, karvapeite on tiivis ja lyhyt. Jossain luki että karvaa lähtisi vain niukasti, mutta meillä on ainakin ollut vuodessa yksi ainoa karvanlähtöaika ja se kestää YMPÄRI VUODEN. Onneksi on imuri!

Collieilla, kuten melkein kaikilla muillakin roduilla esiintyy luonnollisesti myös periytyviä sairauksia. Yleisimpiä ovat erilaiset silmäsairaudet, lääkeaineyliherkkyys sekä luuston ja nivelten kasvuhäiriöt. Onneksi suurin osa periytyvistä sairauksista on lieviä ja koiria tutkitaan tarkoin perinnöllisten sairauksien ehkäisemiseksi. Esimerkiksi lonkkatulokset kertovat vain positiivisia uutisia; vuosina 2012-2017 syntyneistä sileäkarvaisista collieista on lonkkakuvattu tätä kirjoitettaessa jo 498 yksilöä, joista 418 koiralla todettiin A-lonkat, 71 B-lonkat, seitsemällä C-lonkat ja kahdella D. Samoina vuosina syntyneistä silmätutkituista 978 koiraa todettiin terveiksi. Useimmat sairaudet ovat kuitenkin resessiivisiä, mikä tarkoittaa sitä, ettei niiden kantajaa voida tunnistaa ulkoisesti. Eli vaikka jalostuksessa käytettäisiinkin vain terveiksi todettuja yksilöitä, voi kaksi piilevänä samaa samaa sairautta kantavaa koiraa pariutuessaan keskenään saada aikaiseksi sairaan pennun. Tulokset puhuvat onneksi rodun koirien terveyden kannalta puolestaan ja kun terveyden eteen tehdään jatkuvasti kovasti töitä muunmuassa tarkan Pevisa-ohjelman avulla on suunta vain ylöspäin. Lisää collieilla esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista voit lukea esimerkiksi täältä.

Kaikenkaikkiaan collie oli siis paljolti juuri sitä mitä olin etsinytkin: keskikokoinen tai sitä suurempi, sileäkarvainen, pitkäkuonoinen ja pystykorvainen palveluskoira. Luonteeltaan kiltti, aktiivinen ja helppo motivoida. Collie on helppo opettaa pysymään irti ja paimenena sillä on luontainen halu oleskella lauman lähettyvillä. En voi sanoa katuneeni hetkeäkään nahkan ostoa. Ludo on juuri se täydellinen koirakaveri arkeen, tallille ja harrastuksiin. Sen kanssa on huippukivaa harrastaa, se tulee tallilla toimeen kaikkien kanssa ja se viihtyy erinomaisesti myös sohvalla. Tottakai se aktiivisena koirana tarvitsee säännöllistä aktivointia ja liian useat vapaapäivät saa nuorukaisen energiatasot nousemaan - se ei kuitenkaan vaadi jokapäiväistä treeniä naama irvessä ja sille riittää vallan mainiosti aktivoinniksi muutaman tunnin tallireissu.

Hassua että lopulta se oma juttu löytyikin täysin sellaisesta rodusta, jota ei alkuun olisi osannutkaan kuvitella. Musta on tullut colliefani enkä usko että ihan heti olen rotua vaihtamassa, seuraavasta nahkakaverista haaveillaan jo kovaa vauhtia... ♥

Lähteinä postauksessa käytetty kennelliiton rotumääritelmää, SCY:n rotuinfoa sekä omia tietoja.

Saako somettajaa vapaasti haukkua?

Muutama vuosi sitten blogeissa pyöri bloggaajan vastuu-haaste. Silloin moni bloggaaja jakoi blogissaan oman mielipiteensä vastuustaan bloggaajana ja mitä bloggaajana itse odottaa muilta. Silloin tuli esiin paljon järkeviä ajatuksia siitä, miten bloggaajan tulisi ottaa huomioon vastuunsa roolimallina ja esikuvana. Itse en ottanut silloin osaa haasteeseen, mutta päätin kirjoittaa asiasta nyt, kun se on noussut blogin instagram-tilillä viikonlopun aikana pinnalle.

Mä aloitin bloggaamisen oikeastaan ihan vitsillä kolme ja puoli vuotta sitten ostaessani Goldin. Silloinen omistaja piti blogia elämästään ponin kanssa ja ajattelin että olisi hauskaa tavallaan jatkaa sitä omalla blogilla. Ajattelin, että olisi hauskaa kirjoitella blogiin meidän arjesta vähänniinkuin tallipäiväkirjana. En todellakaan missään vaiheessa ajatellut että mun blogista tulisi mitenkään iso juttu ja se että nykyään Instagramissa on jo yli kymmenen tuhatta seuraajaa on aivan uskomatonta. Se, että someseuraajia on kertynyt valtava määrä tarkoittaa kuitenkin sitä, että mäkin olen vain ihminen.

Kun seuraajista tuhannet on lapsia ja nuoria, on tottakai somettajana huomioitava se minkälaista materiaalia julkaisee. On muistettava, että todella moni katsoo sua ylöspäin ja saattaa ottaa vaikutteita siitä mitä sanot ja teet. Tottakai somepersoona on aina se siivotumpi versio omasta itsestä. Mietitään omaa kielenkäyttöä ja harkitaan mitä osia omasta arjesta halutaan antaa julki. Kuitenkin myös somettajilla on se oma persoona. Se, jonka ansiosta on ehkä aikoinaan noussut suosioon ja jonka takia ihmiset on alkaneet seuraamaan. Eikä se tule koskaan miellyttämään kaikkia.

Oikeuttaako se kuitenkaan toisia kirjoittamaan ilkeyksiä, haukkumaan ja keksimään valheita? Oikeuttaako se, että toisen mielipide eroaa sun omastasi, sua kirjoittamaan anonyyminä foorumille typeryyksiä? Tarkoittaako se kun joku on noussut toisten suosioon sitä, että tämän henkilön tulisi hyväksyä kohtalonsa somettajana muiden vihan ja päättömien väitteiden kohteena? Ettei koskaan saisi nousta puolustamaan omaa mielipidettänsä tai sanoa vastaan mihinkään?

Mun mielestä ei. Mulla on ihan yhtä lailla oikeus omaan mielipiteeseeni ja saan vastata ilkeään viestiin tympeästi ja tökerösti. Saan puolustaa itseäni ja seistä sanojeni takana. Myös mulla on elämänkokemusta, tietoa ja taitoa jota jakaa. Olen touhunnut hevosten kanssa noin kaksikymmentä vuotta. Siihen aikaan mahtuu niin vuosia ratsastuskoulussa kuin myös hevosen vuokraajana että omistajana. Tapoja tehdä hevosten kanssa on monia. Ymmärrän tottakai, että asioista on olemassa myös niitä oikeita ja vääriä tapoja, mutta moni asia on myös ihan vain makuasioita. Eikä niistä makuasioista ja mielipiteistä voi kiistellä.

Kuvien © Wilma Sorjonen

Mä en ikinä lähtisi haukkumaan toisia mielipiteidensä takia. Ei tulisi mieleenkään lytätä toista sen takia, että hänet on aina opetettu tekemään tietyllä tavalla, mikä on mun mielestä väärä tapa. Mutta mä pystyn sanomaan asiaan oman mielipiteeni. Mä voin avartaa toisen katsetta ja ehkä saada uuden näkökulman asiaan. Mutta ei se tarkoita että mä olen ylimielinen jos mä en myönnä tekeväni väärin asiassa, jossa ei ole oikeaa eikä väärää. Ei se tarkoita, että mä olen ylimielinen, jos vastaan toisen kommenttiin faktoilla tai jatkokysymyksellä. Mun on syytä myös ottaa huomioon se, että kaikki, myös ne seuraajien kommentit mitä julkaisen mun somessa vaikuttaa mun seuraajiin ja heidän tapaansa katsoa maailmaa. Silloin mä saan vastata siihen kommenttiin kyseenalaistaen kirjoittajan kantaa. Jos se on edelleen sun mielestä ylimielisyyttä, kannattaa vaikka tarkistaa sanakirjasta mitä sana ylimielinen tarkoittaa.

Se, että mä tykkään kirjoittaa blogia ja julkaista kuvia Instagramiin ei tarkoita sitä, että mä olen joku avoin lokakaivo jonka pitää vain ottaa koppi kaikesta kurasta mitä roiskitaan. Mulla on myös oikeus sanoa välillä vastaan, puolustaa omia mielipiteitä ja olla jopa vähän töykeä. Mä en ole aikoinaan alkanut bloggaajaksi ja myöhemmin Instagramaajaksi sen takia, että haluaisin tai edes yrittäisin olla jollekin esikuva. Mä vaan halusin kirjoittaa ja jakaa nättejä kuvia. Se, että mun tilien suosio kasvoi ei tarkoita sitä että mun pitäisi vain seistä ottamassa vastaan kaikkea idiotismia mitä mulle lauotaan. Miksi sulla olisi oikeus tulla arvostelemaan mua, mutta mulla ei oikeutta puolustaa itseäni?

Ei kaikista ole pakko tykätä, eikä kenenkään ole pakko seurata mua tai ketään muutakaan. Aina voi lopettaa seuraamisen jos olemus, julkaisut tai vaikka ihan vaan naama ärsyttää - se on vain yhden kevyen napin painalluksen päässä. Sen sijaan anonyyminä toisten haukkuminen kertoo vain omista epävarmuuksista. Mä voin somettajana seistä ylpeänä omien sanojeni takana ja otan tietysti myös avoimesti kritiikkiä vastaan. Kritiikki ei kuitenkaan ole uskottavaa, jos se kirjoitetaan anonyyminä foorumille tai sovellukseen vain haukkumistarkoitusperillä. Mä uskaltaisin sanoa sulle suoraan jos joku sun tekemisessä ärsyttäisi mua, miksi sä et voi sanoa sitä mulle suoraan ja seistä sen takana omalla nimellä?

Hankitreenikausi on käynnistynyt!

Rakas tallipäiväkirja, mä niin rakastan tätä talvea! Viime viikot lunta on tupruttanut ihan järjettömät määrät ja viikonlopuksi on luvattu vielä lisää. Hankitreenikausi on siis tänä vuonna käynnistynyt poikkeuksellisen aikaisin! Toivon hartaasti että saataisi nauttia näistä lumikeleistä nyt oikein kunnolla, kun sitä vihdoin saatiin jo näin paljon tässä vaiheessa talvea.

Tässä vaiheessa kautta meillä alkaa valmistautuminen toden teolla kohti uutta kilpailukautta. Maajoukkueleirit on pyöriteet nyt vuodenvaihteesta joka toinen viikonloppu ja kisakalenteri alkaa hiljalleen muovautua. Tavoitteet on asetettu tälle vuodelle korkealle joten treeniohjelmakin on suunniteltu ja toteutetaan GP-radat silmissä siintäen.

Goldi on kohtuullisen kovakuntoinen poni ja se jaksaisi kyllä juosta vaikka maailman ääriin. Nyt tulevia kilpailuita ja estekorkeuksia ajatellen pyritään kestävyyskunnon lisäksi rakentamaan ponille lisää voimaa takapäähän. Pelkästään estekorkeus on jo Goldin kokoiselle ponille tällä tasolla todella maksimeissaan. Se vaatii melkoista ponnistusvoimaa pelkän skoupin lisäksi loikkia radallinen liki oman itsensä korkuisia esteitä. Nyt mahtavien hankien ansiosta meillä on aivan loistavat välineet treenata lihaksistoa ja samalla pitää hauskaa!
 
Hanki tarjoaa melkoisen voimavastuksen liikkeelle ja mitä syvemmässä hangessa saa tarpoa, sitä raskaampaa se luonnollisesti on. Juuri nyt pellolla hanki ulottuu Goldia noin polviin, joten kovinkaan paljoa ei toivottaisi lunta lisää, tai joudutaan skippaamaan hankitreenit kuitenkin. Hangessa tarpomisen voi rinnastaa hyvin puomi- ja kavalettijumppaan. Todella tehokkaaseen sellaiseen. Ja tietysti mitä enemmän lunta, sitä kovemmin poni joutuu työskentelemään päästäkseen eteenpäin ja sitä isompaa liikettä jalat joutuvat tekemään.

Me ollaan nyt treenailtu hangessa noin kaksi tai kolme kertaa viikossa jo muutaman viikon ajan. Alkuun lunta ei ollut pelloilla edes kunnon hangeksi, mikä sopi hyvin ponin totutteluun. Nyt kun lunta on satanut lisää pitkin viikkoja, on vaikeusaste noussut ihan luonnostaan. Kovinkaan pitkiä treenejä ei olla vielä päästy hangessa menemään, sillä hanki on jo tällä hetkellä ponille melko raskas. Se jaksaisi kyllä viilettää täyttä laukkaa eteenpäin, mutta kootumpi askellus pistää Goldin hengästymään pienemmästäkin pätkästä pellolla. Poni tosin  on kovasti ollut sitä mieltä, että ei meidän mitään voimaa tarvitse treenata vaan voitaisiin mennä vain täysillä. Siinä onkin ollut oma työnsä yrittää pidellä pientä ruutitynnyriä joka joka kulmasta haluaisi vain ampaista täysillä eteen.Toisaalta kun tuon räjähdysmäisen energian saa kanavoitua työskentelyyn, on alla ihan pirun hienosti liikkuva ponineiti. Vielä kun tämä energia siirtyisi mukana maneesiin...

Hankitreeni on myös kaikessa tehokkuudessaan superhauskaa sekä ratsastajalle että ponille. Jos mä saisin valita, ratsastaisin aina vaan ulkona ja mieluiten pelloilla. Näiden muutaman viikon aikana ollaan päästy treenaamaan aivan upeassa auringonpaisteessa, kamalassa lumipyryssä ja ihanassa talven ihmemaassa. Jäiset pienet lumikiteet nipistelevät poskia kovemmilla pakkasilla laukkaillessa ja valtavan kokoiset hitaasti leijailevat hiutaleet tekevät maisemasta lähes unimaisen utuisen. Jos talvi olisi aina näin mahtava, sen tulo ei masentaisi mua lainkaan.

Kuvat © Vilma Töyräs 

 

Ihan vieraassa selässä

On aina todella jännittävää kun pääsee kokeilemaan uusia hevosia ja poneja. Kun joka päivä puksuttelee menemään vain sillä omalla tutulla ja turvallisella ponilla, saattaa välillä jopa hieman vahingossa turtua omalle ratsatsukselleen. Sitä oppii tietysti ratsastamaan sitä omaansa niin, että se liikkuu mahdollisimman hyvin, mutta taito soveltaa näitä asioita muille hevosille kuitenkin unohtuu helposti jos sitä ei pääse harjoittamaan. Vaikka lähtökohtaisestihan kaikkia hevosia ratsastetaan samoin; perusistunta ja avut on vakioita. Niiden käyttö ja soveltaminen hevoskohtaisesti on asia jonka oppii vain tekemällä. Niinpä kun tuttavani Saima (http://instagram.com/saimalitalo_equestrian) pyysi minua suorittamaan hänen joululakenteriluukkunsa, vastasin ehdottomasti kyllä!

Hirveästi mua jännitti, kun Bella on näin sivustaseuraajan silmin vaikuttanut erittäin herkältä ja säpäkältä ratsulta enkä tiennyt osaanko enää lainkaan tulla toimeen sellaisen kanssa. Aikoinaanhan olin enemmän viehättynyt näistä hieman kuumemmista tapauksista ja Goldi on kaukana siitä minkälaisesta ponista olin itselleni joskus haaveillut. Nyt tietysti on jo niin tottunut tuttuun ja turvalliseen Goldiin (joka sekin on alkanut kyllä löytää itsestään sitä kisaponin luonnetta hiljalleen), että tuollainen viritetty jousivieteri tuntui ajatuksena kovin jännittävältä. Onneksi Bella on kuin onkin erittäin kiltti, vaikka aika paljon energiaa siitä pienestä pakkauksesta löytyykin.

Kun kipuan uuden hevosen selkään huomioin tietysti ensimmäisenä mitä hevosen vakituinen ratsastaja hevosesta ja sen ratsastamisesta kertoo. Onko jotain erityisiä asioita joita tulisi huomioida, jotta yhteistyö lähtisi sujumaan mahdollisimman hyvin. Joskus hevonen vaatii tietynlaisen verryttelyn lähteäkseen käyntiin ja toinen taas aattaa kerätä virtaa ylimääräisistä asioista. Bellan kanssa lähdin ensin vain kävelemään puolipitkin ohjin. Poni ei ole kovin tottunut vieraisiin ratsastajiin ja jännittikin alkuun todella paljon uutta kuskia. Bella on vasta nuori ja melko vireä tapaus, joten se vaati hetken totuttelun ja verryttelyn ennen kuin yhteistyö lähti luistamaan. Rauhallisella äänenpainolla kehuen ja kiittäen pienestäkin rentoudesta päästiin pikkuhiljaa alun altajuoksemisesta hiljalleen työstämään ponia rennommaksi ja aktiivisemmaksi pohjeavuille.

En ensimmäisellä ratsastuskerralla yleensä hae hevosen kanssa muuta kuin ohjaustehosteet ja oikeat nappulat kuntoon. Taivuttelen, teen siirtymisiä ja ratsastan erilaisia teitä. Bellan kanssa tehtiin paljon ympyröitä ja vaihdeltiin suuntaa usein, niin sain sen jumpattua paremmin läpi molemmista kyljistä. Alkuun se olikin hieman vino ja jännittynyt kauttaaltaan, eikä oikeastaan ottanut ratsastajan pyyntöjä kuuleviin korviinsakaan, puksutti vain tyytyväisenä uraa eteenpäin just sitä vauhtia kun itse halusi. Kun sain ponin paremmin kuulolle tultiin itseasiassa aika hyvin toimeen. Sillä on todella miellyttävät askellajit ja työskentelymotivaatio kohdillaan. Mulle tällaiset säpäkämmät tapaukset on niitä tutuimpia kautta aikojen ja Bellan selässä oli melko kotoisa olo. Vaikka se onkin ylikasvanut poniksi, ei se siroutensa ansiosta tuntunut lainkaan isolta ja menee kyllä ihan kympillä ponista!

Kokeiltiin jopa ”hypätä” kavalettia pari kertaa, kun mä tunnetusti olen niin hurja esteratsastaja. Bella ylitti valtavan kavaletin varmasti ja rennosti ehkä yhteensä neljä kertaa. En tiedä mistä tämä villitys aina kokeilla hypätä kaikilla uusilla hevosilla tulee, kun Goldillakaan ei tule hypättyä kuin ihan joskus ja jouluna. Noh voinpa sanoa myös hypänneeni ponilla (tässä vaiheessa jätetään tuo kavalettiosuus kertomatta)!

Ei lainkaan hullumpi tapaus tämä uusi nuori tuttavuus. Bellassa on valtavasti potentiaalia ja työmotivaatio on ponilla kohdillaan - sen kanssa pääsee aivan varmasti vielä pitkälle. Iso kiitos Saimalle ponin lainasta, tulen mielelläni myös uudestaan! Oona oli ikuistamassa ratsastuksen kameraansa, joten postauksen kaikki kuvat luonnollisesti @copy; Photoona

Rutiinit hukassa

Yli kolmen viikon tauko tallilta on saanut rutinoituneimmankin ihmisen aivan sekaisin. Mä tykkään tehdä askareet aina tietyllä rutiinilla. Niin ne sujuu aina jouhevasti ja muistan myös varmasti tehdä kaiken vaadittavan, kun joka kerta tekee samalla tavalla. Tai ainakin teoriassahan se menee näin - yleensä mun rutiinien jouhevuus kärsii kun jään suusta kiinni joka paikkaan.

Nyt loman jäljiltä se rutiinien ihana sujuvuus on kärsinyt kyllä ihan muistakin syistä kuin suuresta suusta. Tuntuu että koko pakka on ollut aivan levällään ja leviää entisestään kun sitä yrittää saada kasaan. Olevinaan noudatan niitä tuttuja ja hyväksi todettuja rutiineja, mutta toteutus kyllä rakoilee pahemman kerran. Nyt muutaman päivän talleilun jälkeen rytmi alkaa hiljalleen tasaantua eikä olo ole enää ihan niin hajamielinen kuin tiistaiaamuna. Koko tallireissun ajan oli sellainen olo että sinkoilee vain ympäriinsä kuin päätön kana ja joku unohtuu koko ajan matkasta.

Hassu tunne kun hevostakin varustaessa on sellainen olo kuin sitä ei olisi tehnyt montaakaan kertaa elämässään. Muistinkohan nyt varmasti kaikki varusteet? Varmuustsekkaus kymmenen kertaa ja silti sellainen olo että jokin unohtui. Maneesiin päästyä totesin että jalustimethan ne jäi - ei muuta kuin kipinkapin tallista jalkkareita hakemaan. Ihan ilman en viitsinyt tässä vaiheessa hypätä selkään, kun jo jetlagin ansiosta olo oli hieman hutera pitkästä ratsastustauosta puhumattakaan. 

Hevosen selässä olo oli kuin vasta-aloittaneella. Satula tuntui äärettömän kotoisalta, mutta raajat ei tehneet lainkaan yhteistyötä keskivartalon kanssa. Työstettiin sekä ratsastajaan että sen myötä poniin rentoutta tovin maneesissa isoilla kaarevilla urilla taivutellen. Siirtymisillä sain ponia paremmin selän läpi ja loppua kohden se alkoi jännittyneen ja jäykän sijasta tuntua taas elastiselta omalta itseltään. Puolen tunnin maneesissa jumppailun jälkeen suunnattiin suosiolla pellolle hankeen laukkailemaan. Ei olisi kyllä paremmin voinut kotiinpaluuta toteuttaa, kuin viilettämällä ponin kanssa tuhatta ja sataa lumipyryssä pellolla. Jäiset, melkein vesisateiset hiutaleet pisteli kuin pienet neulaset poskipäitä eikä silmiä voinut pitää viimassa auki. Ponikin kuvista päätellen veti puolet spurteista silmät kiinni, kuski vilkuili välillä ripsien lomasta että pysytään vielä pellolla. Pellolla olisi niin hauska vääntää myös huolellisemmin dressagea, mutta se saa vielä odottaa valoisampia aikoja ja vähemmän lumipyryisiä päiviä.

Kun päästiin talliin jätin ponin vielä lämmittelemään viltin alle kun turvotin sille puuron jonka lahopäissäni myös unohdin valmistella ennen ratsastamaan lähtöä. Kamojen poislaitossa kului ylimääräinen puolituntinen kun yritin saada osan putsattua, kuivattua ja vietyä paikoilleen ja loput vietyä kuivariin roikkumaan, joten puurokin ehti hyvin turvota sillä aikaa. Turvotan näin talvella Goldille ratsastuksen jälkeen tarjoiltavasta puurosta extravetistä, jotta se saisi riittävästi nesteitä itseensä kun ulkona ei ole jatkuvasti vettä tarjolla. Hyvin maistui pieni pellavapirtelö ratsastuksen jälkeen ja ei muuta kuin poni pihalle.

Teen aina ennen lähtöä tallilta vielä viimeisen kierroksen karsinalla ja varustehuoneessa että kaikki tavarat on varmasti paikoillaan ja ponilla on kaikki kunnossa iltaa tai yötä varten. Tällä viikolla olen tehnyt sen joka päivä ainakin kolme kertaa ja joka kerta on ollut vielä jotain fiksattavaa. Päivä päivältä huomaa kuinka rutiinit hiljalleen palaa ohjelmistoon eikä olo ole enää ihan yhtä toivoton. Ehkä ensi viikolla pääsisi jo tästä kaoottisuudesta eroon ja saisi ajatuksia sen verran kasaan että touhu palaa entiselleen.

Startattiin vuosi oikein reippaasti heti ikuistamalla ensimmäinen ratsastuskerta valokuvin. Mulla tapana on potkaista hommat aina reilusti käyntiin ja niin myös tänä vuonna. Uskollisesti Vilma raahautui aamutuimaan lumituiskuun kamera kourassa tehden yhden poninomistajan jälleen ikionnelliseksi kuvataiteellaan.

Tähtikausi 2018

Jos kisakauden saavutukset edelleen vetää sanattomaksi ja postaustakin on hankala saada aikaiseksi, voi varmaan uskoa että kausi on ollut aivan huikea. Pieni keltainen kuskinsa kera nostivat tasonsa tasaisista 110cm-luokista muutaman enemmän tai vähemmän epäonnisen yrityksen kautta hypätäkseen jopa 130cm korkean SM-finaalikierroksen. Kaudella korkattiin ensimmäinen GP-luokka 120cm-korkeudella ja ensimmäiset suomenmestaruuskilpailut. Ensimmäinen 120cm- ja 130cm-rata. Paljon ensimmäisiä kertoja ja paljon huikeita tuloksia.

Kaikenkaikkiaan 24 starttia, joista kuusi 2-tasolla ja 18 starttia 3-tasolla. Näistä kaikista sijoituksia huikeat 21. Voittoja tytöt nappasivat kuusi ja kakkossijoja viisi. Mitaleja kaulaan on tänä vuonna pujotettu neljä,

Kauden kohokohta on ehdottomasti tehotiimin saavuttama SM-pronssi. Kolme haastavaa ja rankkaa rataa sekä olosuhteiltaan, että teknisyydeltään. Alusta asti Nella ja Goldi pitivät kiinni pronssistaan aivan Suomen tämän kauden maajoukkue-edustajien kannoilla.

Mestaruusmitalien lisäksi vuosi on pitänyt sisällään niin monia uskomattoman upeita ja liikuttavia hetkiä, onnistuneita ratoja, itsensä ylittämisiä ja ihania yhteisiä retkiä. On ollut siistejä ja tasisia suorituksia kisaradoilla, kuvausretkiä Helsinkiin kirsikankukkia ihailemaan ja Sipooseen toinen toistaan taitavampien hevoskuvaajien harjoitsmalleiksi. Vuoden kohokohta Helsinki Horse Show tarjosi niin paljon hupia ja onnistumisia sekä poniluokan osakilpailun voiton että vuoden hauskimman pukuratsastuskilpailun merkeissä.

Oikeastaan vuosi 2018 on tuonut hevosrintamalla niin paljon ikimuistoisia hetkiä, että en edes uskalla ajatella mitä tuleva vuosi tuokaan tullessaan. Haaveita ja suunntelmia on hirveä määrä. Maajoukkuevalmennus avaa varmasti tytöille kilpailurintamalla valtavasti uusia ovia ja varmasti jatketaan reissaamista ja seikkailuja Kultahippuja-tiimin kanssa.

Haluan kiittää kaikkia Team Goldia ja Kultahippuja tukeneita, meidän yhteistyökumppaneita ja jokaista arkeen ja juhlaan osallistunutta ihanaa tyyppiä! Olkoon tuleva vuosi jokaiselle ihana ja onnistunut ja täynnä rakkautta ja onnellisia hetkiä ♥

Lomastressi

Kun olin pieni, me käytiin joka vuosi jossain aurinkolomalla. Vähintään kaksi viikkoa vuodenvaihteessa jossain ihanassa lomakohteessa auringon alla ja kummasti jaksoi taas odottaa kesälomaa. Tietysti matkustaminen on reilusti vähentynyt sen myötä, että on itse alkanut maksaa oman elämisensä ja on itse vastuussa myös lomamatkojen kustannuksista. Eikä ponin hankkiminen millään lailla edesauttanut asiaa.

Mä olen viimeksi ollut lomareissussa kesällä 2015, vain muutama kuukausi ennen Goldin ostoa. Silloin käytiin kahdeksan päivän kaupunkilomalla New Yorkissa ja se oli aivan ihanaa! Sen jälkeenkin on toki tullut reissattua melkein joka vuosi, mutta ne reissut on rajoittuneet lähinnä työmatkoihin ja lyhyihin Ruotsi-visiitteihin.

Koska tässä on kolmen ja puolen vuoden matkat kirittävänä, päätettiinkin sitten repäistä oikein kunnolla ja ostettiin lennot Australiaan. Joo, ei sen pidemmälle sentään! Koska lähdetään melkein toiselle puolelle maapalloa ja matkustusaika on jo niin pitkä, lomaillaan sitten kerralla kunnolla kolme viikkoa putkeen. Miten ihmeessä mä osaan lomailla niin pitkän ajan ilman mitään velvollisuuksia? Kun on tottunut olemaan menossa aamusta iltaan ja käytännössä asunut tallilla ja töissä, vain käyden kotona nukkumassa, tuntuu jopa vähän pelottavalta olla kolme viikkoa tekemättä mitään. Tai no, tullaanhan me tekemään ja paljonkin, mutta että voin vain keskittyä itseeni ja omaan menemiseeni, eikä tarvitse miettiä ponin ja koiran hoitoa tai työaikatauluja. Kuulostaa uskomattomalta.

Lomastressi iskee poikkeuksetta aina reissuun lähtiessä. Pitää muistaa pakata sitä ja tätä ja hankkia tuota ennen lähtöä. Sen lisäksi saan nyt stressata sekä koiran, että hevosen hoidosta kolmen viikon ajalta. Koska olenhan korvaamaton, niin kuka ihme niistä osaa pitää yhtä hyvää huolta kuin minä koko sen pitkän ajan? Ja tietysti mun muruset vaatii ekstrahyvää huolenpitoa myös mun poissaollessa!

Goldin ottaa hoidettavakseen maailman paras Sinna ja tietysti Nella käy kuten normaalistikin. Onko silloin liian kontrollifriikki kun täysin tutuillekin ihmisille, jotka on hoitaneet ponin itsenäisesti ainakin sen miljoona kertaa, kirjoittaa muutaman a4-mittaisen muistilistan?

Mä teen viikkojen aikana tosi paljon kaikkea sellaista, mikä ei ehkä yhden tai pari kertaa viikossa käyvän silmiin niin näy. Järjestelen tavaroita ja kaappeja, otan ullakolta loimihyllyyn kauteen sopivia loimia, siivoan tarpeettomia välineitä ja varusteita varastoon, pesen kippoja, kuppeja ja varusteita, siivoan tarhaa jne. Sellaista pikkupuuhaa, mitä touhuan ponin päivittäisen hoidon ohella, jotta kaikki sujuisi arkena sulavammin. Kaikki nämä extra-askareet pitäisi nyt yrittää muistaa laittaa ylös Sinnaa ja Nellaa varten. Tietysti on myös paljon sellaista turhaa puuhaa, joiden tekemättä jättäminen ei kolmessa viikossa saa katastrofia aikaiseksi, joten yritän pitää listan lyhyenä ja ytimekkäänä. En voi vaatia ponia vapaaehtoisesti hoitamaan lupautuneilta täysin samoja asioita kuin itseltäni, sillä saatan olla välillä myös hieman turhan kohtuuton itseänikin kohtaan tiettyjen tekemisten suhteen.

Yritän tehdä niin paljon valmiiksi näitä viikkoja varten kuin suinkaan voin. Pitää ainakin muistaa kaivaa paksumpia loimia hyllyyn, katsoa että ruokaa on edes suunnilleen tarpeeksi ja että kaapista löytyy kaikki tarpeelliset varusteet puhtaana. Täytyisi ehkä myös vielä hieman siistiä ponin tukkaa ensi vuoden ensimmäistä maajoukkueleiriä varten, se on niin lomalaisen näköinen nyt ettei sitä kyllä kehtaa viedä ihmisten ilmoille tuon näköisenä. No, onneksi tässä on vielä muutama päivä aikaa ennen reissua..!

Saa kyllä olla onnellinen siitä kun on löytänyt tiimiinsä niin huippuja ja luotettavia tyyppejä, että uskaltaa jättää kalleimman aarteensa heidän huomaansa melkein kuukaudeksi. Tiedän, että poni hoidetaan satavarmasti paremmin kuin hyvin ja ehkä itsekin selviän hengissä ja saatan tulla takaisin jopa hieman levänneempänä ja energisempänä. Tai no, en tiedä tarviinko hirveästi enää energiaa lisää, kun nyt jo joutuu miettiä mihin kaikkeen sitä purkaisi ja tunnit loppuu vuorokaudesta kesken. Ainakin levänneenä ja varmasti ruskettuneena!

Kuvien © Wilma Sorjonen

 

Jälleen klinikalla ponin kanssa

Mä en koe olevani hevosenomistajana mikään kovin stressiherkkä, enkä todellakaan pidä Goldia pumpulissa vaikka se hieno kisaponi onkin. Me samoillaan metsissä, riehutaan irti maneesissa, laukataan täysiä pellolla, käydään seikkailuilla kaupungissa ja eletään sellaista kivaa huoletonta elämää. Tykkään, että poni saa olla poni - se saa laiduntaa laumassa tai ainakin kaverin kanssa kesät ja mielellään antaisin sen myös tarhata kaverin kanssa. Meillä kuitenkin on ollut niin huonoa tuuria nyt kaverikokelaiden kanssa, etten uskalla enää toistaiseksi kokeilla ponia uuden kaverin kanssa. Viimeisin ystävä näytti sopivan Goldille loistavasti; koko kesä laitumella sulassa sovussa ja loppukesästä myös puolipäivää tarhaillen yhdessä. Syksyn tullen kuitenkin tapahtui jotain, onko kyse sitten tiineen tamman hormonimyrkystä vai mistä, mutta parhaista kavereista tulikin vihamiehiä ja Goldi sai muutamana iltana todella pahasti runtua tarhakaveriltaan.

Kun tulin talliin yhtenä iltana seisoi Goldi karsinassa toinen takajalka aivan tukkina ja pian sainkin kuulla että tytöt oli erotettu toisistaan sen jälkeen, kun tarhakaveri oli ahdistanut Goldin nurkkaan ja potkinut tätä oikein antaumuksella. Ei muuta kuin poni jälleen omaan yksiöön ja klinikka-aikaa varailemaan. Luojan kiitos kintereeseen oli tullut ainoastaan pientä mustelmaa ja pehmytkudosvauriota ja ontuminenkin meni muutamassa päivässä ohi. Etujalan vuohisessa olleesta pienestä patista tutkinut eläinlääkäri ei ollut huolissaan ja poni kaikin puolin muuten hyvässä kunnossa pieniä lihasjumeja lukuunottamatta.

Syksyn edetessä jalassa ollut pahkura kuitenkin jatkoi kasvamistaan ja muuttui pehmeähköstä kivikovaksi. Olin melkein satavarma, että kyseessä on iskusta aiheutunut luuliika, mutta tietysti kun lauseessa on mukana sana "melkein" varasin kuitenkin varuiksi ajan klinikalle tutkimuksiin. Poni ei ole hetkeäkään oireillut pahkuran takia, eikä se ollut sellaisessa kohtaa että olisin kovin huolissani ollut - kuitenkaan koskaan ei voi olla liian varma kun kyseessä on raskaassa treenissä oleva kilpaponi.

Niinpä keskiviikkona suunnattiin jälleen klinikalle ponin kanssa. Oon kyllä niin onnellinen meidän Team Goldista ja siitä miten puhalletaan yhteen hiileen - tiiminä hoidetaan poni niin hyvässä kuin pahassa ja sain Jonnan kuskiksi ja tueksi tälläkin kertaa. 

Mä olin jopa niin varma luuliiasta, että saattoi sydän kivuta muutaman sentin lähemmäksi kurkkua kun röntgenkuvissa ei näkynytkään pahkuran kohdalla mitään poikkeavaa. Päin vastoin vuohisnivelen alue oli erittäin siistin näköinen. Tavallaan hyvä juttu, mutta mikä ihme se sitten olisi? Kova kuin luu, ei arista puristettaessa tai painettaessa, ei lämpöä, ei mitään reaktiota. Ultraäänitutkimus yllätti myös tutkineen eläinlääkärin; pahkura sisälsi kirkasta nestettä. Se on siis voimakkaasti koteloitunut nestepatti, joka todennäköisimmin on aiheutunut kovasta iskusta omalla takakaviolla ponin kyykätessä kaverilta sadelleita iskuja karkuun.

Tässä nestepatti ennen puhkaisua.

Pahkura puhkaistiin, tyhjennettiin ja siihen piikitettiin kortisonia ja antibioottia ehkäisemään mahdolliset tulehdukset ja rauhoittamaan ympäröivää kudosta. Poni sa myös rokotteen, joten luonnollisesti käynnistä määräytyi viikon verran kevyempää treeniä. Kaksi ensimmäistä päivää poni joutui lepäämään jalka paketoituna karsinassa, jottei piikitetty kohta pääsisi kastumaan ja likaantumaan. Kyseessä kuitenkin toimenpide niin lähellä niveltä, ettei oteta sen kanssa mitään riskejä. Nyt vielä muutama päivä kävelyliikunnalla maasta tai selästä käsin ja ensi viikon puolivälissä takaisin normaaliin treeniin.

Goldi selvisi koko reissusta ilman rauhoitteita ja oli niin hyväkäytöksinen klinikalla että saa olla taas ylpeä. Ympäri rullaileva röntgenlaite ei saanut edes huomiota kiinnitettyä, ultrassa poni lähes torkkui ja jopa ikävimmässä pahkuran tyhjennysvaiheessa riitti pelkkä kevyt huulipuristin. En usko että poni olisi välttämättä edes tarvinnut huulipuristinta, mutta tietysti mielummin otetaan varman päälle ettei kukaan vahingon sattuessa riko itseään. Niinpä Goldi sai palkaksi hienosta käytöksestä syödä heinää koko kotimatkan! Melko poikkeuksellinen kotimatka klinikalta ;)

Nyt voi taas suunnata katseen kohti ensi kautta kepein mielin. Ollaan just niin tyypillisiä ponimammoja, että oltaisi kuitenkin nähty koko ajan jalassa jotain epämääräisyyttä ja pohdittu jos vaurio onkin isompi. Aina parempi tutkia mielummin turhaan, kuin odottaa jotain isompaa remonttia ennen kuin toimii. Nestepatti saattaa eläinlääkärin mukaan uusia kun kudos sen ympärillä on ehtinyt jo venyä jonkun verran. Siitä ei kuitenkaan ole muuta kuin kosmeettista haittaa, sillä se sijaitsee sellaisessa paikassa ettei se pääse painamaan niveliä tai jänteitä.

Varmin tapa ennaltaehkäistä yleisimmät vammat

Jokainen joka on joskus elämässään urheillut varmasti tietää, että verryttely ja lihasten lämmittely ennen urheilusuoritusta on erittäin tärkeää. Se valmistelee hevosen tulevaan suoritukseen ja ennaltaehkäisee lukuisien rasitusperäisten vammojen syntymisen ja jo olemassaolevien pienten kremppojen oireilun. Ennen juoksulenkkiä jalkojen lihakset lämmitetään lyhyin venytyksin ja salitreeniä edeltää verryttelevä pieni hölkkä tai muu kevyt aerobinen harjoittelu. Myös hevosen lihaksiston verryttely ennen treeniä on varmin tapa ennaltaehkäistä yleisimmät ratsastuksesta aiheutuvat vammat; kuten jännevammat, rasitusvammat ja lihasrevähtymät. Alkuverryttelyt sovelletaan aina kullekin hevoselle sopiviksi, sillä siinä missä toiselle parasta on puolipitkin ohjin lönköttely puolen tunnin ajan, täytyy toisen kanssa ottaa jo melko pian ohjia lyhyemmäksi ja keskittyä taivuttelemaan. Muutama yhteinen seikka pätee kuitenkin jokaisen hevosen verryttelyyn.

1. Alkukäynnit. Koskaan ei voi kävellä liikaa. Oli kyseessä sitten vasta ratsunuraansa aloitteleva, täydessä kisakunnossa oleva tai jo eläkeikää hipova ratsu, on kävely ennen varsinaista ratsastusta aina paras keino saada lihakset heräilemään, veri kiertämään ja nivelnesteet liikkeelle. Käynti on riittävän matalatempoista ja rauhallista jotta se ei aiheuta liiallista kuormitusta kylmille lihaksille, mutta silti erittäin tehokasta. Se, onko kävely hyvä suorittaa maastakäsin vai selässä, on monia eriäviä mielipiteitä. Mä yleensä kävelen Goldin kanssa ensin maastakäsin 5-15 minuuttia, jonka jälkeen vielä selästä käsin saman verran niin, että alkukäyntejä kertyy yhteensä vähintään 20 minuuttia. Selkään noustessa otan yleensä heti ohjia hieman tuntumalle niin, että saan ponia venyttämään eteen alas ja ottamaan selkälihaksia käyttöön jo alkukäynneissä. Selästä käsin varmistan myös heti että poni on reipas ja vastaa pohjeapuihin, silloin ei enää löntystellä vaan aletaan pikkuhiljaa töihin!

2. Kevyt ravi. Kun hevonen on kävelty kunnolla maasta- tai selästäkäsin on aika lisätä vaihteita. Verryttelyravissa hevosen isommat lihakset toimivat suuremmalla liikemekaniikalla kuin käynnissä ja täten lämpiävät vielä tehokkaammin. Kevyt ravi antaa harjoitusravia paremmin hevosen selälle tilaa liikkua ja kannustaa hevosia liikkumaan vapaammin eteen kuin alas istuttaessa. Tässä vaiheessa en vielä kerää ohjia ihan lyhyeksi, mutta saatan jo hieman nostaa turpaa ylemmäs. Ravissa haluan ponin olevan heti reippaana ja liikkuvan omalla moottorilla eteen. Kun tässä vaiheessa jo varmistaa ponin olevan työskentelymoodissa ja ajatus on eteen, ei tarvitse enää varsinaisessa treenissä kokoaikaa keskittyä eteenpäinvieviin apuihin. Alkuravien aikana on hyvä myös aloittaa ponin jumppailu jo taivutteluilla ja loivilla väistöillä.

3. Laukkaa kevyessä istunnassa. Tämä vaihe on meillä käytössä Goldilla, sillä sen diesel-mallin moottori käynnistyy yleensä kunnolla vasta avaavan laukan jälkeen. Toki sen kanssa voi hyvin alkaa työskentelemään jo reippaiden alkuravien jälkeen, mutta silloin ponilla kestää yleensä pidemmän aikaa lämmetä työskentelylle. Ennen treenaamisen aloittamista laukataan siis yleensä muutama kierros kevyessä istunnassa maneesin ympäri reipastempoista laukkaa. Pitkillä sivuilla jopa vielä hieman reippaammin vieden eteen. Tämä verryttää ponin kropan viimeisetkin lihakset ja käynnistää takapään moottorin kunnolla. Yleensä Goldi alkaa tässä verryttelyvaiheessa viimeistään päristä tyytyväisenä.

Tämä alkuverryttelymalli on meillä käytössä ponilla lähes poikkeuksetta aina, oli edessä sitten sileäntreeni, estevalmennus tai kilpailut. Yhteensä alkuverryttelyyn on hyvä käyttää aikaa 15-30minuuttia, meillä menee yleensä lähemmäs sitä puolituntista käynteineen ja laukkoineen. Alkuverryttelyn jälkeen annan ponin kävellä vielä muutaman minuutin ennen kuin aloitan varsinaisen työskentelyn - hengähdystaukoja on hyvä muistaa pitää myös treenin lomassa.

Kuvien © Wilma Sorjonen

Mitä kuuluu, Goldi?

Koskahan sitä on viimeksi tullut kirjoitettua ihan rehellisesti pelkkää kuulumispostausta? Aina on jokin aihe tai tapahtuma josta on ehdottomasti halunnut päästä kertomaan, ja myönnän että mä olen ollut tosi huono kertomaan ihan arkisista asioista. Jos sitä koittaisi hiljalleen kunnostautua silläkin alalla?

Meillä on ollut aivan huikea syksy. Helsinki Horse Shown jälkeen poni on yleensä saanut jäädä syyslomalle. Tänä vuonna kuitenkin jatkettiin vielä treenejä muutaman viikon ajan ja tyttöjen kisakausi 2018 päättyi vasta hallimestaruuksiin. Eikä mihinkään muuhun kuin ansaittuun kultamitaliin! Poni ei ollut ihan täydessä vireessä enää, lieneekö pitkä kausi painanut jo päälle, mutta suoritti silti mestaruusradan parhaiten kaikista poneista. Vain yksi harmiton stiplu perusradan ensimmäiselle esteelle, josta sisuuntuneena täysin puhtaasti loppurata läpi. Uskomattoman hieno kauden päätös!

 

Hallimestaruuksista lähtien poni on ollut hyppylomalla. Me ollaan silti treenailtu sileällä ihan normaaliin tahtiin, ja Sinna osallistuikin ponilla mestaruuksia edeltävänä viikonloppuna jälleen Antonio Do Valen kouluvalmennuksiin. Tällä kertaa meidän dressagevelho sai ratsastaa valmennuksessa molempina päivinä, sillä koin että poni hyötyy siitä enemmän kuin siitä että mä käyn keikkumassa toisena päivänä selässä yrittämässä - tässäkin tapauksessa opin kuitenkin paljon jo pelkästään seuraamalla valmennusta. Poni oli jälleen yksi Antonion suosikeista koko viikonlopulta - on se vaan niin hieno ♥

Sinna on saanut treenailla ponin kanssa nyt poikkeuksellisen paljon myös Antonion valmennusten jälkeen, sillä viime viikonloppuna tytöt osallistuivat meidän omalla tallilla järjestettyihin rataharjoituksiin. Poni on ollut viime viikkoon asti tosi hyvässä moodissa ja sillä on ollut treenien suhteen hyvä draivi päällä. Goldi on tehnyt todella mielellään, liikkunut reippaasti ja sen kanssa on ollut tosi kiva työskennellä koko syksyn. Nyt viime viikon aikana sillä alkoi kuitenkin selvästi kiristyä käsijarru päälle. Se edelleen teki nöyrästi mitä siltä pyysi ja alkoi työskennellä loppua kohden taas aivan loistavasti, mutta se ei enää tuntunut omalta itseltään. Viimeinen niitti tulikin sitten koulurataharjoituksissa, joissa Sinna ratsasti Goldilla Helppo B: KN Special-ohjelman. Poni oli jo verryttelyssä tahmea, eikä oikein halunnut käynnistyä. Sama meno jatkui radalla, vaikka Sinna toisen kierroksen ratsastikin vielä raippa kädessä.

Okei, kuulostaapa dramaattiselta. Ei poni mitenkään älyttömän huono ollut, se suoritti ihan kivan tasaisesti saaden seiskojakin, mutta kun sitä tietää minkälainen se normaalisti on. Goldi jäi todella pahasti pohkeen taakse, ihan sama mitä teki. Se vaan puksutti tasaisen varmasti eteenpäin sinne minne sen ohjasi, mutta siihen se sitten jäikin. Tuomari kommentoi ponin olevan oikein kivan näköinen ja liikkuvankin tosi nätisti, kunhan sen saisi ratsastettua paremmin pohkeen eteen. Niin, ehkä ensi kerralla sitten.

Mä uskon että tämä oli nyt ponin tapa kertoa että se on loman tarpeessa. Toisaalta sillä osittain varmasti johtui jäkittäminen kiimastakin, kun meidän talliin viime viikolla muutti uusi ori, mutta silti päätin heti rataharjoitusten jälkeen jättää ponin lomalle. Se nyt on saanut koko viikon vain kävellä ja ottaa rennosti. Mä en ole käynyt lainkaan sen selässä, enkä ole vaatinut siltä mitään sen kummempaa, kuin mun perässä narun päässä kulkemista. G on ollut oikein hyväntuulinen ja erittäin huomionhakuinen tällä viikolla, niinpä me ollaan käytetty se normaalisti treeniin ja varustamiseen menevä aika tällä viikolla rapsutteluun ja hemmotteluun. Mun mielestä on tosi tärkeetä muistaa myös viettää aikaa maastakäsin hevosen kanssa. Se vahvistaa ihmisen ja ponin välistä suhdetta ja lisää luottamusta - ja se näkyy myös ratsailla.

Eilen Nella ratsasti ponin rennosti ilman satulaa ja se oli ollut todella energinen. Goldi on poni joka todella tarvitsee välillä myös niitä lepopäiviä ja pidempiä taukoja treeniin. Ei se vaadi kuin muutaman päivän verran jotain muuta ajateltavaa, niin alla on taas ihan uusi poni. Viikonlopun ajan poni saa vielä maastoilla ja ensi viikolla palataan sitten takaisin treeniin. Syksy on aina vähän haastavaa aikaa, kun on niin pimeää koko ajan ja joko liian märkää tai jäistä maastoiluun. Niinpä sitä tulee vähän jopa huomaamatta tehtyä liikaa treenejä kiertäen kehää maneesissa - pitäisi yrittää tosissaan pitää kiinni siitä että kävisi vähintään sen kerran viikossa maastoilemassa ihan joka viikko. Maneesi on siitä ikävä kun sinne eksyy vähän huomaamatta aina kun on tippaakaan surkeampi keli...

© Wilma Sorjonen

Goldi saa pitää treenilomia useamman kerran vuodessa, koska tottakai me halutaan että tekeminen on myös ponin kannalta kivaa. Se on niin hyväsydäminen, että tekee mitä pyydetään vaikka olisikin itse aivan kyllästynyt. Sen takia on todella tärkeää omistajana tunnistaa hevosen mielialat ja muistaa antaa sille myös aikaa sulatella kaikkea oppimaansa. Ei mekään jakseta treenata tai tehdä töitä täysillä vuoden ympäri - miksi hevosen pitäisi? Kisakaudella treeniloma ei ole täysin vapaata kuten nyt, mutta silloin keskitytään maastoilemaan ja tekemään treenit jossain muualla kuin kentällä tai maneesissa. Nyt toivotaan että maahan sataisi pian peittävä lumikerros niin maastoissakin pystyy taas menemään useammin!