Suomen kolmanneksi paras poni

Reilu kuukausi asiaa sulatellessa ehti vierähtää. Eikä sitä taida vieläkään oikeasti tajuta. Mun 9v poni ja sen ratsastaja kuuluu Suomen poniratsastajien top3:seen. Uskomatonta, mutta totta. 

Elokuun alussa reissattiin viime vuoden tavoin taas Härmään PowerPark Horse Showhun. Viime vuonna kisattiin siellä ponicupin voitosta, tänä vuonna vielä vähän isommasta tittelistä. PowerPark Horse Showlla nimittäin oli kunnia järjestää tämänvuotiset esteratsastuksen suomenmestaruudet.

Alkukaudesta leikiteltiin ajatuksella, että tämän vuoden kisatavoitteet olisi suomenmestaruuksissa. Ajatus oli, että jos saataisiin tarvittavat kvaalit matkan varrella kerättyä ja poni tuntuisi ensimmäisten kierrosten korkeutta vastaavissa luokissa varmalta, olisi osallistuminen ensimmäiseen ja ehkä toiseenkin osakilpailuun täysin mahdollinen. Kilpailuun osallistuakseen ratsukolla tulisi olla saman, tai edellisen vuoden aikana saavutettu vähintään kaksi enintään 8 virhepisteen suoritusta perusradalta tai ensimmäisestä vaiheesta ensimmäistä osakilpailua vastaavalta korkeudelta. Ensimmäinen kvaali kerättiin jo viime vuonna Ponicupin finaalista ja toinen lähti mukaan vain muutama viikko ennen H-hetkeä Salo Horse Showsta, kun tytöt ratsastivat upean nollatuloksen 115cm poni- ja lapsiratsastajien luokasta.

Mestaruustaisto alkoi torstai-iltapäivänä 115cm luokalla. Mikä todennäköisyys että koko kesän on ollut kuumaa ja kuivaa, mutta juuri kun pitäisi ensimmäiset SM-suoritukset aloittaa repeää taivas ja vettä tulee kuin saavista kaatamalla? Ensimmäinen osakilpailu ei ollut myrskysään saattelemana todellakaan helppo. Silti pieni kultainen urheine kuskeineen tuli upeasti maaliin vain kahdella pudotuksella taistellen itsensä kovassa seurassa kolmannelle sijalle heti alkuun! Itse jouduin jännittämään tämän luokan vielä puolivälissä matkaa ja seurasin luokan etenemistä netin välityksellä selostaen samalla autoa ajavalle äitille, että mitä siellä kisapaikalla oikein tapahtuu. Myräkkä sen kun yltyi mitä lähemmäs kilpailupaikkaa me päästiin ja lopulta viimeinen luokka jouduttiin siirtämään seuraavalle aamulle kun koko paikka lainehti hurjasta vesimäärästä.

PowerParkille suuri kiitos mahtavasta kentän pohjasta joka palautui yön aikana siihen kuntoon, että perjantain kilpailut voitiin suorittaa alkuperäisessä aikataulussa. Vuorossa Team Goldille olisi kisauran toinen 120cm-luokka. Olosuhteet olivat huomattavasti edellistä päivää suotuisammat, mutta painostava kuumuus piti edelleen otettaan yllä. Poni vieläkin superhyvässä vireessä, yhdellä aivan mitättömän pienellä hipaisupudotuksella maaliin ja edelleen kiinni pronssissa. Huh!

Tässä vaiheessa oli tiimipalaverin aika. Tyttöjä ei oltu ilmoitettu lauantain finaaliin, mutta ponin hyvä vire ja vahva kolmossija herätti mahdollisuuden. Jälki-ilmouttautuako sittenkin vielä lauantain finaaliin, hypätä tyttöjen ensimmäinen 130cm-luokka ikinä ja katsoa kuinka käy, vai jättää homma siihen ja jälkeenpäin jossitella kuinka se pronssi olisi ehkä ollut niin lähellä? Nellaa ensisijaisesti kuunneltiin ja tyttö oli sitä mieltä että voisivat ponin kanssa lähteä kokeilemaan vielä lauantain finaalin. Niinpä palaverin lopputuloksena ei oltu poikkeuksellisen viisaita (kuten joku anonyymi nimeämainitsemattomalla foorumilla kommentoi) tytöt jälki-ilmoitettiin ensimmäiseen 120+130cm luokkaansa. Nyt alkoi jo toden teolla jännittää.

Finaaliluokassa ratsastettiin kaksi kierrosta. Ensimmäisellä radalla yksitoista estettä, 13 hyppyä. Ponin ja tytön ensimmäinen pidempi vesi kisasuorituksessa. Esteet 120cm korkeudella ja lämpöä edelleen enemmän kuin laki sallii. Eilinen 120cm rata sujui niin huolettomasti, ettei tämän kanssa pitäisi olla mitään ongelmaa. Jopa vedelle Nella ratsasti kuin mille tahansa muulle esteelle ja ylitys meni kuin oppikirjoissa - ihan kuin sitä olisi tehty enemmänkin. Kaksi harmillista hipaisua kahdelta viimeiseltä esteeltä tältä radalta toi ensimmäisen kierroksen tulokseksi kahdeksan virhepistettä ja nosti tytöt hetkellisesti kiinni jopa hopealle. Tässä vaiheessa varmaan turha kertoa, kuinka mun sykkeet oli toiselle kierrokselle lähdettäessä aivan pilvissä. Ensinnäkin 130cm rata oli aivan järkyttävän iso. Jälkeenpäin Nella naureskelikin että ihmetteli miksi me oltiin valmentaja-Minnan kanssa niin hiljaisia radankävelyssä. Yritin vaan olla tuomatta ilmi mun järkytystä. Myönnän siinä vaiheessa jopa hetkellisesti epäröineeni tyttöjen starttaamista toiselle kierrokselle. Kolme isoa ja rankkaa rataa jo takanapäin ja edessä olisi vielä yksi kahdeksan esteen tapissaan oleva rata korkeudella, jota kaksikko ei ollut koskaan ennen edes hypännyt.

Jos video ei näy, klikkaa tästä!

Kuumuus - jännitys - nestehukka - kaikki iski samaan aikaan. Mä en ole koskaan voinut niin pahoin kun mitä voin odottaessani tyttöjen viimeistä finaalirutistusta. Luojan kiitos mulla oli kamera ja kuvaaminen johon keskittyä radan aikana, muuten olisin aivan varmasti menettänyt tajuni. Rata lähti käyntiin todella hyvällä fiiliksellä, mutta jostain syystä poni tyssäsi ennen kakkosestettä. Kiellolle ei ollut mitään selkeämpää syytä, mutta luulen että se oli ponin kokeilu että onko Nella ihan varma siitä mennäänkö vielä vai ei. Toisella yrityksellä yli ja kohti seuraavaa tehtävää - radan haastavinta linjaa. Jos jossain stipluja tulisi niin tässä, sillä edessä oli korkea ja haastava pysty-okseri sarja yhden askeleen välillä, josta suoralla linjalla vielä korkealle pystylle. Poni tuli hyvin sisään a-osalle, muttei riittänyt ihan b-osan okserille, nappasi siitä puomin ja sekoitti rytmin linjalle - seuraavan pystyn ylin puomi hipaisulla alas. Loppurata sujuikin sitten sujuvasti vailla yhden yhtä stiplua. Voi miten upeasti tytöt tsemppasivatkaan! Näiden kahden välinen kemia on kyllä jotain ennenkuulumatonta. Kakkosesteen epäröinneistä kauniilla pyynnöllä taistella vielä viimeinen rata loppuun asti aivan huikealla draivilla. Ensimmäinen 130-luokka vain kahdella puomilla ja vielä luokan lopputuloksissa toinen sija!!

Lopulta tehotytöt jäivät vain puolen pisteen päähän hopeamitalista ja toivat kotiin ensimmäisen henkilökohtaisen mitalinsa suomenmestaruuskilpailuista! Kävin tuloksia kuunnellessani läpi niin valtavan kirjon tunteita, että kanssakatsojat varmaan pitivät ihan hulluna. Itkusta nauruun ja takaisin itkuun ja jotain siltä väliltä. Niin onnellinen ja ylpeä mä olen näistä tytöistä. Edelleen silmä kostuu tätä kirjoittaessa ja kylmät väreet hiipii iholle. Ensimmäiset SM-kilpailut koskaan ja samantien mitali matkaan.

Valtavan suuret onnittelut myös kultamitalistit Mimmi Uusitalo ja Kantjes Bayard sekä hopeamitalistit Mila Saukko ja Sunhill Star! ♥

Mä haluan kiittää koko Team Goldia tästä saavutuksesta; ensisijaisesti tietysti Nellaa ja Jonnaa joita ilman ei oltaisi tässä tilanteessa, mun äitiä, tyttöjen valmentajia Minnaa, Teppoa ja Enniä, ponin entistä omistajaa Erikaa, meidän dressagevelho Sinnaa, meidän uskollisia kisahoitajia, tiimijäseniä, hovikuvaajia, yhteistyökumppaneita ja kaikkia jotka on myötäeläneet tätä tunnelmaa. Mä olen niin kiitollinen, ylpeä ja onnellinen ettei sille löydy edes sanoja. 

Kiitos ♥

Kaikki kuvat © Kultahippuja