Vaikka en henkilökohtaisesti tuntenut kumpaakaan hevosta, enkä niiden omistajia, on suru hevosten menetyksestä silti kovin suuri. Eilen illalla tallilla saimme suoraa tietoa etsinnöistä ja kylmät väreet vilisivät selkääni alas kun sain kuulla hevosten löytyneen. Tahdon osoittaa syvimmät osanottoni hevosten omistajille, en pysty edes kuvittelemaan sitä tunnetta, mikä heidän sisällään velloo.
Samalla sitä tietysti tulee aina mietittyä miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa ja miten tällaiset tilanteet voisi ehkäistä. Eihän siitä kauaakaan ole, kun bloggarikolleegan hevosta etsittiin päivätolkulla pitkin nuuksion metsiä. Sillä kertaa hevonen oli päässyt karkuun pudottamalla ratsastajansa, tällä kertaa oli hevoset ilmeisesti olleet käsihevosina. Eikä se ole kovin harvinaistakaan että hevoset saavat sätkyn maastoreissulla ja saattavat lähteä lipettiin ilman kuskia. Hevonen on kuitenkin saaliseläin ja sen ensimmäinen ratkaisu kohdatessaan pelottavan asian on pakoon pinkominen. Silloin sinulla täytyy olla joko rautainen ote taluttimesta ja kantapäät syvällä maassa, tai vaihtoehtoisesti apinan taidot pysyä kyydissä.
Yleensähän hevosen sanotaan suunnistavan suoraa tietä kotiin. Mutta mitä jos se ei tiedäkään missä koti on? Tai mitä jos sen eteen tulee este, jota se ei kykene ylittämään? On kammottavaa ajatella että oma poni olisi monta päivää yksin metsässä enkä tietäisi onko se kunnossa.
Kesän katoamistapauksen jälkeen monet viisastuivat ja hankkivat hevosellensa gps-paikantimen. Sen avulla karkulaisen löytää alta aikayksikön, mikäli laite vain pysyy päällä ja hevosen kyydissä. Pimeän aikaan on hyvä muistaa myös hevosellensa heijastimet ja monet ovatkin toitottaneet viimeisimmän tapauksen jälkeen heijastimien tärkeydestä. Ne auttavat autoilijoita näkemään hevoset jo kaukaa, mikäli karkulainen epäonnisesti eksyy tielle. Heijastimet ovat pelastaneet useita ihmis- kuin eläinhenkiäkin auto-onnettomuuksilta. Mutta mitä ihmettä teet heijastimilla mikäli hevonen katoaa metsään? Hyvällä tuurilla taskulampun valo saattaa pimeällä heijastaa takaisin eläimestä, mutta eipä se muuten sitä hevosta sieltä metsästä pelasta.
Onnettomuuksia sattuu ja kaikesta voi aina viisastua. Somessa asioiden jälkeenpäin vatvominen ei kuitenkaan auta ketään. Miltä sinusta tuntuisi lukea facebookista ja keskustelufoorumeilta kuinka olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä, kun päälimmäisenä mielessä kuitenkin on valtava huoli omasta hevosesta? Niinpä, ei varmasti kovin hyvältä. Keskustella voi hyvässä hengessä, mutta senkin voi tehdä muualla kuin keskusteluissa, joissa jaetaan näköhavaintoja ja apuja etsintöihin.
Vielä kerran tsemppiä koko Team Goldilta hevosten omistajille, Gumböleläisille ja muille asianomaisille ♥ Suru on varmasti suuri.
Kuvien © Kiia Kuokka / tunturiharakka.net
Olipa hyvin kirjoitettu teksti, jokapisti itsenkin miettimään!
VastaaPoistaHyvin kirjoitettu teksti, joka edellisen kommentoijan sanoin pisti miettimään. Pystyn kuvittelemaan miten pahalta hevosten omistajista on tuntunut, kun ei ole moneen päivään tiennyt miten oma hevonen voi, missä se liikkuu ja missä kunnossa se ystävä tulee löytymään. Tiedän kuinka pahalta se tuntuu, kun sen rakkaan hevosystävän menettää. Nimimerkillä viikko sitten rakkaan ponin viimeiselle matkalle saattanut.
VastaaPoistaIhan hirveää olisi löytää omat hevoset kuolleina pitkän ajan päästä! Kamalaa, että tällaisia tapahtuu, ja voi vain itsekin kuvitella, miltä tuntuisi elää epätietoisuudessa ja lopulta tajuta, että elämän sisältö on poissa.
VastaaPoistaKiitos tästä tekstistä, sai minutkin ajattelemaan, miten tärkeää on nauttia jokaisesta pienestä hetkestä elämänsä tärkeimpien asioiden kautta. Hetken päästä niitä ei välttämättä enää olekaan.