Viima puree poskipäitä

Mä olen niin onnellinen näistä lumihangista ja pakkaspäivistä. On vain kohdattava se fakta, että Suomen talvi on nykyään arvaamaton ja vähäluminen. Yhtenä aamuna heräät paukkupakkasiin ja metrin hankiin, kun seuraavana päivänä ne ovat jo muinaishistoriaa ja uuteen päivään sinut toivottaa plussakeli ja litimärkä loska. Nyt sen myötä kun olen tehnyt useampia aamutalleja ja koittanut kääntää normaalia työrytmiäni enemmän iltapainotteiseksi, olen päässyt nauttimaan talleilusta valoisan aikaan myös näin sydäntalvella. Uusi päivärytmi on myös avannut ovia lumikelien hyötykäytölle ja ollaankin ponin kanssa suunnistettu kohti peltoja, metsiä ja niitä peittäviä hankia nyt useamman kerran viikossa.

Meidän tallilla on aivan huikeat maastoilumahdollisuudet ja puolen tunnin kävelymatkan sisältä löytyy lukuisien kilometrien mittaisia hyväpohjaisia metsäreittejä ja valtavia peltoja. Oikea ulkoilmaratsastajan unelma - sopii meille ponin kanssa täydellisesti.

Tekee niin hyvää sekä omalle, että ponin mielelle käydä tuulettumassa kaiken maneesituuppailun lomassa - löytyy ihan uusia vaihteita myös neljän seinän sisällä kun on pari kertaa käynyt pellolla ja metsässä rämpimässä. Goldin työskentelymotivaatiosta näkee heti kun se ei pitkään aikaan ole päässyt kunnolla maastoilemaan. Loppusyksy ja alkutalvi olikin meille treenin kannalta todella tylsä, kun kaikki paikat oli vuorotellen aivan jäässä tai kamalassa kurassa. Vaikka Goldi edistyi ratsastettavuudeltaan tehotreenissä todella hyvin, huomasi siitä että se oli kerta kerralta turtuneempi kiertämään kehää. Aina se lähtee mielellään treeniin, mutta se oli sellaista tasaisen tylsää puksuttamista vain.

Kun vihdoin talvi alkoi muuttua todelliseksi talveksi lumineen ja pikkupakkasineen, suunnattiin samantien maastoilemaan. Pelloilla ei vielä ollut riittävästi lunta kahlailuun, joten hyödynnettiin lähimetsästä löytyviä metsänhuoltoteitä vauhdikkaampaan menoon. Koskemattomilla teillä lunta oli juuri sopivasti, eikä yhtään jäätä havaittavissa. Siinä on aivan oma taikansa laukata harja hulmuten metsän siimeksessä auringonnousussa. Mä kerään näistä hetkistä sitä hyvää energiaa varastoon - päivä lähtee ihan erilailla käyntiin kun sen starttaa parhaan ystävän kanssa luonnon helmassa.

Yhden viikon aikana lunta tulikin lisää reiluin ottein ja pellot alkoi pikkuhiljaa näyttää valloitettavilta. Alkuun Goldilla oli jarrut pellolla aivan hukassa ja se olisi halunnut mieluiten vain juosta pää taivaissa niin lujaa kuin kintuista pääsee. Ei muuta kuin treenailemaan perustuuppausta peltomaisemissa. Kontrollia, ympyröitä, rentoa ravia. Kun liike tuntui ravissa maltilliselta, annoin luvan laukalle. Tottakai poni otti laukka-avuista ilon irti ja ampaisi menemään niin että meinasin jäädä kyydistä. Ei muuta kuin laukkaamaan mahdollisimman pienelle ympyrälle kunnes poni on takaisin kontrollissa. Kun lujaa ei saanut mennä kuin vasta sitten kun ratsastajan pyyntöjä kuunneltiin ilman taistelua alkoi pikkuhiljaa ne pienemmätkin vaihteet löytyä ja Goldi myöntyä siihen, että selässä oleva pikkusintti tosiaankin on se joka päättää mihin mennään ja miten lujaa.

Nyt ponin kanssa voikin jo tehdä liki normaalin treenin pellolla, mitä nyt energiaa löytyy viisi kuormallista enemmän kuin maneesissa. Goldin kanssa tosin lisäenergia ei ole koskaan pahaksi ja niin kauan kun ratsatsaja on se joka määrää suunnan ja askellajin, on tilanne bueno.

Tottakai kun puhutaan tuulettumisesta, otetaan me niitä spurttejakin välillä. Poni ottaa aina ilon irti laukkapätkistä ja se jaksaisi viilettää vaikka maailman ääriin. Kyyneleet jäätyy poskille, kuura kerääntyy hiuksiin ja kaulahuiviin, viima puree poskipäitä ja tuuli humisee korvissa. Ponilla korvat aivan tanassa ja laukan rytmi kiihtyy kiihtymistään - mä en tiedä mitään parempaa.

Ei auta kun vaan hymyillä ja huikata heipat kun ponin jarrut meni rikki :D

Kuvista kiitos ihana Eeva Laakso ♥