Pentukoulussa

Mä en oo koskaan ollut mikään suurin pentukoulujen ylistäjä ja oon aina ollut vähän sitä mieltä, että se on jopa osittain rahan tuhlausta. Samoja hommiahan voi helposti opetella kotona ihan itse, eikä tarvitse maksaa satasia siitä, että käy kerran viikossa pyörähtämässä viiden muun huutavan pennun kanssa tunnin mittaisessa ohjauksessa. En siis ole yhdenkään aikaisemman koiran kanssa käynyt pentukoulua ja ihan hyvät niistä on silti aina kasvanut.

Olen nyt kuitenkin Ludon tulon myötä muutenkin muuttanut kovin omaa ajatusmaailmaa koiran kouluttamisesta ja siitä, mitä tahdon ja toivon koiralta. Mulla on aikasemmin ollut vaan pieniä koiria, joiden kanssa ei oo ollut niin justiinsa vaikka ne ei aina käyttäydykään ihan viimesen päälle. Ehdotonta mulle on kuitenkin aina ollut se, että peruskäskyt toimii moitteetta; koira tulee kutsusta luokse, istuu pyydettäessä, osaa odottaa vuoroaan ja kulkee nätisti hinassa - nää mun edellinenkin koira osasi hyvin. Pienissä koirissa on kuitenkin se ero, että niiden kanssa saa paljon enemmän anteeksi. Jos pieni koira vetää vähän hihnassa, hyppii päin tervehtiessään tai vetää rallia sisällä on vahingot huomattavasti pienemmät kuin kolme-neljä kertaa kookkaamman koiran jälkeen.

Mulla myös edelliset koirat on olleet hyvin itsenäisiä narttuja eikä niitä oo oikeestaan koskaan ulkoillessa kiinnostanut muut koirat vilkaisua enempää. Edellisellä koiralla vaikutti varmasti myös suuresti se, että se pelkäsi kuollakseen isoja, etenkin mustia, koiria pentuna tapahtuneen epäonnisen kohtaamisen takia. Ne on olleet siis hirveen helppoja kouluttaa ja saada käyttäytymään niinkuin haluan. Itseasiassa musta oli jopa ihan kiva kun mun pikkurusseli tuli ja hyppi vasten antamaan pusuja kun tulin kotiin.

Ludon kanssa oonkin saanut pistää itseni koetukselle ja oikeasti miettiä tarkkaan miten tahdon sen isona käyttäytyvän. Koska se tulee todennäköisesti joskus olemaan lähempänä 30-kiloinen, on sen kanssa huomattavasti tärkeämpää jo pentuna opetella oikeanlainen käytösmalli. Vaikka pentuna se onkin pieni ja on söpöä kun se vähän riehuu tai hyppii, se ei enää ole kivaa sitten kun se on täysikasvuinen. On saanut tosissaan muistuttaa itseään ja muita siitä, että tämä herra tulee olemaan aikuisena isokokoinen ja vahva. Ja jos se silloin on yli-innokas, hyppii päin ja vetää hihnassa, ollaan me sen kanssa oikeasti pulassa. Tämän takia mä päätin, että vaikka kotonakin treenit sujuu ihan ok, on kiva saada häiriötä muista pennuista ja joku vielä osaavampi ohjaamaan ongelmatilanteissa.

Pentukoulu meillä alkoi kolme viikkoa sitten. Ryhmässä on yhteensä viisi pentua, joista kaikki yhtä lukuunottamatta hyvin samanikäisiä. Ensimmäisellä tunnilla käytiin lähinnä läpi kunkin osaamistasoa siinä vaiheessa ja kartoitettiin koulutuksen vaihe. Tehtiin aika paljon perus kontaktiharjoittelua ja istumista, mikä meille tietysti oli jo ihan tuttua. Ollaan suht ahkerasti treenattu pennun kanssa keskittymistä ja peruskäskyjä kotona ihan pienestä pitäen ja se onkin jo melko hyvin kontaktissa kun niin toivon. Tietysti aina on parannettavaa, mutta kontakti vahvistuu päivä päivältä ja ehkä pian se toimii jo moitteetta pahemmassakin häiriössä. Meille isoin askel pentukoulun kanssa oli se, että lähdettiin treenaamaan muiden, täysin vieraiden pentujen ympäröimänä ja vielä niin, ettei kavereita missään nimessä pääse moikkaamaan. Onhan meillä häiriötekijöitä treeniin tullut tallilla aika paljonkin, mutta siellä asetelma on melko erilainen kuin pienessä suljetussa huoneessa, jossa tunnin ajan viisi pentua kukin vuorollaan huutelee kavereille mutta silti ei pääse moikkaamaan.

Mitä toisiin treeneihin tulee, ei ne mennyt ihan yhtä nappiin kuin ensimmäiset. Ludolla oli muutenkin mennyt edeltävä viikko hieman enemmän hälläväliä-meiningillä ja treenissä olisi kiinnostanut enemmän kaverit kuin houkutukseksi lattialle heitetty herkkuluu tai mamin namit. Treenattiin siis pääosin asioista luopumista ja meidän kannalta se treeni ohjautuikin sitten kavereista luopumiseen herkkuluusta luopumisen sijaan. Kyllä se luu jonkin verran jaksoi kiinnostaa sekin, mutta se treeni sai pennun vaan kiihtymään ja aloittamaan kamalan räksytyksen minulle, luulle ja kavereille. Koska pennulla selvästi on taipumusta keittää hieman yli treenissä, otettiin mukaan myös tauoilla rauhoittuminen tehtävän kanssa. Kun muut sai hengailla hetken rennosti, pidettiin me pennun kanssa paikkatreeniä. Kun Ludo keskittyi tehtävään ja odottamaan namia, sain itsekin kuunneltua välillä mitä ohjaaja puhuu. Tietysti keskittymisseikkaan vaikutti varmasti myös se, että namina ei ollut tällä kertaa nakkeja ja juustoa, vaan sekoitus lemmikkitarvikekaupasta ostettuja koulutusnameja - eihän ne vastaa palkkana lähellekään niitä extraherkkuja...

Viime lauantaina oli pentukoulun kolmas kerta, mutta valitettavasti jouduin itse olemaan töissä enkä päässyt paikan päälle. Herra A kuitenkin rohkeana astui ohjaajan rooliin ja lähti pennun kanssa kouluun. Tämä kaksikkokin on treenaillut keskenään erilaisia hommia, mutta lähinnä kotopuolessa, eikä juurikaan häiriön ympäröimänä. Treeni olikin kuulemma sitten pääosin mennyt siihen, että A sai kontaktia pentuun ja toisen keskittymään itseensä taas kavereiden sijasta. Osa päivän ohjelmaa olikin ollut seuraamisen opettelu ja sitä olikin treenattu sitten oikein kunnolla. Nätisti oli lopputunnista jo kaverit ohittuneet tiiviissä kontaktissa A:han ja kurssin ohjaajakin kehui parin löytäneen todella hyvän kontaktin välilleen tunnin aikana.

Tunneilta on joka kerta tullut kotiläksyä ja niitä on treenailtu ahkerasti kaiken muun touhuamisen ohella. Kontaktia nyt ei koskaan voi treenata liikaa ja se on mukana päivittäisenä osana meidän tekemistä. Meillä on pieni ongelma ollut muiden koirien ohittaminen, sillä Ludo on alkanut haukkumaan ohikulkeville koirille ja riekkumaan hihnassa ohitustilanteessa. Pentu on pienestä asti luonnollisesti ollut todella kiinnostunut muista koirista niin kuin pennun kuuluukin, mutta rähjääminen sai alkunsa pennun säikähdettyä muutamaan otteeseen naapurissa asuvia remmirähjiä. Ja kyllä, meillä on pihapiirissä meidän lisäksi kaksi koiraperhettä, joiden molempien koirat on remmikäytökseltään ohitustilanteissa huonommasta päästä. Nyt meillä siis hitaasti mutta varmasti opetellaan pois tästä kamalasta tavasta riekkua ja räyhätä vastaantulijoille muun muassa hakemalla kontaktia ja yrittäen ennaltaehkäistä tilanteita, joissa pentu pääsee rähisemään. Ymmärrän tottakai ettei remmirähjän koiran koulutus rähjäämättömäksi ole se kaikista helpoin asia toteuttaa, ja vielä kun niitä on taloudessa kaksi tai kolme, mutta kyllä mua ainakin itseäni aina hävettää hirveästi kun pentu alkaa räyhäämään ohikulkevalle koirakolle. En ymmärrä miten joku vaan elää asian kanssa tekemättä sille mitään...

Pentukoulua meillä on jäljellä muistaakseni vielä kolme kertaa, saas nähdä mitä käytännönvinkkejä vielä saadaan sieltä mukaan. Tähän mennessä pentukoulusta on tullut sekä jo itselleni tuttua tietoa, että myös uusia juttuja. Ihan vielä en ole vakuuttunut siitä, että onko tämä pentukoulun käyminen mullistanut meidän arjen opettelua mitenkään valtavasti, mutta onpahan ainakin käyty ensimmäistä kertaa koiratreeneissä opettelemassa mahdollisia tulevia harrastuskursseja ajatellen.

Oletteko te käyneet pentukoulussa koirienne kanssa? Koetteko pentukoulun hyödylliseksi/tarpeelliseksi?