Uuden kypärän lumoissa

Siinä, missä ponin päävehkeet on tärkeä olla sopivat sekä istuvuudeltaan että ergonomialtaan, on ihan ensisijaisen tärkeää pitää huoli myös siitä omasta pääkopasta ja sen mukavuudesta. Mulla löytyy tällä hetkellä kaapista kolme kypärää, joista vanhimman kanssa voidaan kulkea ajassa taaksepäin melkein muinaishistoriaan - eikä siitä ole ihan niin kauaa kun sitäkin vielä aktiivisesti ratsastaessa käytin. Tietysti välissä oli monta vuotta jotka vietin lähes täysin kipuamatta ponin selkään, eikä kypärälle varsinaista käyttöikää ole kertynyt ihan sitä reilua vuosikymmentä. Vanhalle luottokypärälle ostin muutama vuosi sitten seuraajan jopa ehkä hieman vahingossa ystävältäni, kun tämä oli ostanut itselleen kirpputorilta epäsopivan kypärän. Se kypärä sopi paremmin mun päähäni ja näin mä sain itselleni uuden luottokypärän - tosin käytetyn sellaisen.

Mä olen ehdottomasti kierrättämisen kannalla ja etenkin hevostavaroita tulee hankittua ja myytyä kirpputoreilla aika paljon. Kuitenkin tietyt tuotteet on käytettynä hankittuna aina riskiostos ja yksi niistä on kypärä. Yksikin kova kolhaisu rikkoo kypärän pintajännitteen, mikä nimenomaan on se joka suojaa päätä kolauksilta. Toki jännitteetön kypärä suojaa päätä paremmin kuin kypärättä olo, mutta se paras turva jää silti varusteesta saamatta. Mä olen nyt kolmisen vuotta ratsastellut tuolla vanhalla, käytettynä ostetulla kypärällä ja liki koko sen ajan puhunut uuden kypärän hankkimisesta. Sen kypärän kun piti vain olla hätävararatkaisu vanhemman jäädessä auttamatta vähän naftiksi (ai miten niin pää muka kasvaa vajaassa kymmenessä vuodessa kun kypärä on ostettu reilu kymmenvuotiaana...?). Viime vuoden joululahjatoivelistallakin on yhtenä viidestä toiveesta ollut uusi kypärä.

Tämä syksyn ikävien tapahtumien varjossa päätin ottaa harppauksen eteenpäin myös omassa turvallisuudessani ja vihdoin päivittää sen tärkeimmän turvavarustuksen. Vaikka kypärä ei koskaan ole 100% henkivakuutus, suojaa se meidän kaikista kallisarvoisinta ruumiinosaa ihan kiitettävän hyvin yleisimmissä tapaturmissa. Koska mä vihdoin päätin panostaa uuteen kypärään, niin tietysti halusin hoitaa sen hankinnan kunnolla. Tämä tarkoitti sitä, että uuden kypärän hankkiminen venyi ja venyi ja venyi kun en löytänyt mistään rakoa ajella ratsastustarvikeliikkeeseen ajan kanssa sovittelemaan erilaisia vaihtoehtoja. Valikoimaa on nykyään niin paljon, että ei riitä kokeilla sitä yhtä merkkiä, vaan se kaikista sopivin voi löytyä vasta vaikka viidennestä vaihtoehdosta.

Alun alkaen haaveilin Charles Owenin klassisesta kypärästä, mutta muutamaa sovitettuani jouduin toteamaan, ettei sellainen istu mun päähäni. Monet muun merkkiset kypärät taas venyvät hintahaarukaltaan aivan liian tyyriiksi omalle poninomistajan budjetille ja pähkäily kävi jo työstä.

Lopulta päädyin Helsinki International Horse Showssa eräänä hiljaisena hetkenä sovittelemaan Satulapajan osastolla Samshieldin shadowmatt-kypärää. Vietettiin myyjän kanssa hyvä tovi vaihdellessa täytteitä ja kuoria ja sovitellessa niitä kerta toisensa jälkeen mun päähän. Samshieldin potta istui mun päähän yllättävän hyvin ja jopa tämä munapää näytti ihan siedettävältä kypärän lipan alla. Samshield kuuluu kategoriassaan niihin hieman liian tyyriisiin kypäriin, etenkin kun se ihan tavallinen hopeamusta kypärä on auttamatta tylsä. Jäin vielä pohtimaan tuota kypärämallia muutamaksi päiväksi ja raahasin sunnuntaina vielä Erikan makutuomariksi. Kun sain makutuomarilta vihreää valoa, päätin tehdä tilauksen ja tietysti hieman tuunata kypärää oman maun mukaiseksi.

Voi miten paljon vaihtoehtoja siellä olisikaan kypärän ulkoasulle ollut! Leikiteltiin hetki suunnitteluohjelmalla ja päädyttiin parhaassa tapauksessa jopa yhdeksään sataan euroon kypärän hinnassa. No okei, ehkä mä en ihan näitä kaikkia blingblingejä tarvitse... Lopulta päädyin valitsemaan kypärään perinteisen mustan muovikuoren, mutta lisäämään siihen pienen vivahteen vaihtamalla hopeisen blazonin ja trimmin ruusukultaiseksi. Olisin halunnut kypärään myös muutaman swarovskikristallin, mutta viiden kristallin nostaessa kypärän hintaa melkein satasella päädyin tyytymään pelkistettyyn malliin.

Siinä se nyt on! Niiiiiin ihana!

 Toimitusajaksi kypärälle lupailtiin kuudesta kahdeksaan viikkoa, mutta saapumisilmoitus kilahtikin puhelimeeni vain puolentoista viikon odottelun jälkeen. Ihan hyvä, koska en millään olisi malttanut odottaa täyttä kahdeksaa viikkoa!

Sovituksissa päädyttiin tilaamaan mulle itse asiassa jopa hieman arveluttavan iso koko kypärästä, sillä kuori on L-kokoa ja täytteet jopa 60cm. Normaalisti kypärän koko on ollut 57-58 hieman riippuen kypärän mallista ja tuo 60 tuntui kyllä aivan järkyttävän isolta. Hakiessani kypärän liikkeestä sovitin sitä vielä myyjän kanssa uudestaan päähän ja kyllähän se sinne istui kuin nakutettu. Se ei lainkaan purista päätä, muttei myöskään heilu vaikka kuinka reippaassa kyydissä menisi. Hieman edelleen arveluttaa näinkö tuo täyte riittää pidemmän päälle, kun ne kuitenkin tuppaa aina hieman painumaan käytössä. Päädyin nyt kuitenkin luottamaan ammattilaisen sanaan ja lohtuna tiedän, että täytteitä voi tilata myös erikseen uusia.

Kypärä on nyt ollut mulla käytössä vajaan kuukauden verran ja sitä on tullut testailtua niin maastossa kuin eri hevosilla tuuppaillenkin. Tämä kypärä onkin jo nyt vajaan kuukauden omistussuhteen jälkeen tainnut nähdä useamman hevosen korvien välin kuin edellinen kypärä koskaan! Hyvin se on matkassa mukana pysynyt eikä lainkaan heilu ja keiku tai valahda silmille. Ja vihdoin minäkin näytän kypärä päässä fiksulta, enkä pottapäiseltä munapäältä! Moni tallikaverikin on tullut kehumaan mun hienoa kypärää ja ihastellut sen ruusukultaisia yksityiskohtia. En voisi olla ostokseeni tällä hetkellä tyytyväisempi ja vaikka ostohinta kirpaisikin jo ennestään köyhyysrajoilla keikkuvaa tiliäni melko lailla, on se kyllä jokaisen menetetyn euron arvoinen!

"Jos sit keskityttäis tässä kuvaamisessa siihen olennaiseen, eli muhun" T. Goldi

Se joka väitti ettei rahalla voi ostaa onnea, ei koskaan omistanut hevosta

 Eilen siitä tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta, kun allekirjoitin omistajanvaihdospaperin ja klikkasin verkkopankista "maksa"-painiketta. Mä olin ostanut itselleni ponin. Ihan oikeasti.

Se, että päädyin parikymppisenä, vasta koulusta valmistuneena kosmetologina, hankkimaan itselleni hevosen ei todellakaan kuulunut mihinkään tulevaisuudensuunnitelmiini siinä vaiheessa. Ostopäätös ei ollut kovinkaan pitkän, mutta sitäkin syvemmän harkinnan tulos - olisiko mulla mahdollisuus ylläpitää omaa hevosta? Tein laskelmia, pohdin ja keskustelin asiasta sekä äitini, että poikaystäväni kanssa. Ja jotain ihmeen kautta päädyin siihen lopputulokseen, että mulla olisi varaa ostaa elämäni ensimmäinen ikioma hevonen.

Hevosenomistajuus ei todellakaan ole se kaikista helpoin ja halvin "harrastus". Monella hevosia harrastamattomalla on vaikeuksia käsittää sitä, miten paljon aikaa ja rahaa olen valmis upottamaan tuohon pieneen kultaiseen. Asiakaspalvelutyössä tulee monesti juteltua niitä näitä asiakkaiden kanssa ja valehtelematta lähes joka kerta kun puheeksi tulee mun oma hevonen, on vastassa toisaalta järkyttynyt, mutta myös ihaileva reaktio.

"Eikö se ole todella kallista?" on yleensä ensimmäinen kysymys. No onhan se. Niin kallista, että jätän suosiolla laskematta mitään tarkkoja kuukausibudjetteja. Tiedän noin suurinpiirtein mitä pakollisiin kuluihin menee (tallivuokra, kengitys, ruoat, vakuutus, eläinlääkärimaksut), mutta niiden lisäksi poni vie kyllä paljon enemmän kuukaudessa. Pakolliset kulut meillä pyörii kuukausittain siinä vajaassa tuhannessa eurossa - ei jää palkasta paljoa käteen enää omiin huvitteluihini. Olen tehnyt tietoisen valinnan ja päättänyt uhrata suuren osan elämästäni hevoselle ja olen erittäin tyytyväinen siihen päätökseen. En oikeastaan käy ulkona juhlimassa kuin harvakseltaan, syödään ulkona erittäin harvoin ja vaatteita ostan itselleni pääosin vain tarpeeseen. Toisaalta kun muutenkaan ei jaksa juhlia jatkuvasti, vapaa-aika kuluu tallilla ja päällä on töissä työvaatteet ja vapaa-ajalla useimmiten tallivaatteet, ei kyseisiä "ylimääräisiä" menoja edes kaipaa. Mä olen sitä mieltä, että rahansa voisi käyttää paljon huonomminkin kuin maailman ihanimpaan omaan poniin!

"Pitääkö sun sitten käydä joka päivä tallilla?" on seuraava kysymys; no joo, pitäähän siellä käydä! Toki poni selviäisi myös jokusen päivän tallityöntekijöiden armoilla, mutta mä olen sen verran tunnollinen kaveri etten voi jättää ponia täysin oman onnensa nojaan. Käyn siis tallilla ihan joka ikinen päivä, poislukien luonnollisesti ne kerrat, kun tiedän että joku muu on hoitamassa ja liikuttamassa ponin. Ja välillä käyn silloinkin moikkaamassa ponia. Parhaimmassa tapauksessa mä olen herännyt aamulla kukonlaulun aikaan ja ajanut tallille hoitamaan ponia ennen töitä ja heti töistä päästyäni suunnannut auton nokan takaisin samaan osoitteeseen. Ja jatkanut tätä monta viikkoa putkeen. Toki tämä on ollut poikkeustilanne ponin terveydellisten seikkojen takia, mutta ei se tuntunut ylimalkaisen haastavalta toteuttaa. Mä olen ostanut ponin ja täten sitoutunut sen hoitamiseen tilanteesta riippumatta. Toki joskus voisi olla järkevää oman jaksamisen kannalta tajuta pyytää apua, mutta kun on jääräpää niin on jääräpää ja haluaa hoitaa asiat IHAN ITSE.

Nämä kaksi vuotta hevosenomistajana ovat kuluneet erittäin nopeasti. On hassua miten normaalilta se tuntui heti alusta alkaen. Vaikka omaa vapaa-aikaa rokotettiin kertaheitolla erittäin rankalla kädellä, en ole edes osannut kaivata sitä. Tai oikeastaan en edes muista millaista mun arki oli ennen hevosta. Mitä mä olen oikein tehnyt vapaa-ajalla? Mä olen luonteeltani ihan todella tekeväinen ihminen, enkä osaa ottaa rennosti. Se on tietyissä asioissa ihan hyvä luonteenpiirre, mutta myös samalla todella huono. Välillä päivät on niin kiireisiä ja täynnä ohjelmaa, että hyvä kun ehdin aamiaisen jälkeen syömään mitään. Tänäänkin juuri päivittelin, kuinka kummalliselta tuntuu ettei ensi viikonloppuna ole mitään sovittua menoa. Mulla ei siis ole ensi viikonloppuna mitään muuta pakollista kun tallilla käynti, eikä sitäkään voi pakolliseksi sanoa. Kuitenkin tiedän, että ensi viikonloppukin tulee aivan varmasti täyttymään. Koskahan sitä oppisi sanomaan ei?

Vaikka se tietyllä tavalla onkin rankkaa kuluttaa joka päivä monta tuntia pitkän työpäivän päätteeksi ulkona touhuten, on se mulle myös erittäin terapeuttista. Se kun pääsee tallille ja kuulee oman ponin hörinän tervehdykseksi, saa huonoimmankin tuulen väistymään ja levittää korviin ulottuvan hymyn kasvoille. Hevosenomistajuus ei aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kai se on tämä hulluus joka saa ponitytön uhraamaan valtavan palasen elämästään sille rakkaimmalle silkkiturvalle.

Kuvat © Vilma Töyräs ♥ 

 

 

Syksyn parasta aikaa

Yhteistyössä Helsinki International Horse Shown kanssa

Nyt täytyy kyllä myöntää, että viime viikonloppu uuvutti jopa ikiliikkujan. Kun kello soi maanantaiaamuna muistuttaakseen että edessä on täyspitkä työpäivä, olisin kaikista mieluiten vain kiskonut peiton korviin ja jatkanut unia. Näin aikuisena on kuitenkin kannettava vastuunsa ja pitää huoli siitä, että jatkossakin saa maksettua kilpaponin ylläpidon. Ja tietty sitä kautta myös uudestaan viettämään yhtä huikeaa viikonloppua!

Mitä Pony Touriin tulee, ei tämä vuosi selkeästi ollyt meidän menestystä varten. Kuten torstainakin, oli perjantain rata erittäin siisti ja melkein jopa edellispäivääkin onnistuneempi. Silti huono puomionni seurasi meitä myös tänä päivänä ja yhden turhan takajaloilla keilatun esteen lisäksi napattiin pitkästä aikaa ensimmäinen 8vp toisestakin keilatusta esteestä. Mä uskon vahvasti kohtaloon ja olen myös suhteellisen taikauskoinen. Niinpä luulen, että meidän aamun juttelut siitä, että jos vaan saisi hyvän nopean nelosradan voisi hyvin olla mahdollisuudet top10-finaaliin. "Kun onneksi Goldi ei yleensä ota kaseja". Jep, just niin.

Tottakai harmitti ihan vietävästi ettei päästy kisaamaan lauantain finaalissa, mutta toisaalta en voi sanoa olleeni pettynyt tyttöjen työskentelyyn. Goldi oli jälleen areenalla kuin kotonaan, vaikka edellisestä kerrasta niin ison yleisön edessä oli ehtinyt kulua jo kaksi pitkää vuotta. Nella taasen jatkoi omaa upeaa suorittamistaan ja ratsasti Goldin nätisti radan läpi pienistä virheistä huolimatta.

Goldin kisakuvien © Hanna Heinonen Photography

 

Kun oma poni ei osallistunutkaan finaaliin, päädyin vasten aiempia suunnitelmia jättämään ponien finaalin seuraamisen Havenin livelähetyksen puolelle. Lauantaina lasten matineassa olisi ollut vaikka kuinka paljon suloisia poneja ja lapsia esiintymässä, mutta oma kultainen karvakorva piti myös liikuttaa ennen hallille suuntaamista. Niinpä päädyin tallille heti aamutuimaan juoksuttamaan hyvän työn tehneen "väsyneen" ponin. Todellisuudessa juoksutusliinan päässä hölkkäsi tikittävä aikapommi joka pienimmästäkin kannustuksesta ampaisi kamalaan pukkilaukkaan. Niin kovin väsynyt ja ryytynyt kilpaponi rankan kisarupeaman jälkeen. Phyh.

Vietin suhteellisen tiiviisti myös lauantain ja sunnuntain jäähallilla kilpailuita ja ohjelmanumeroita seuraillen. Erityisesti mieleen jäi ehdottomasti lauantai-iltana järjestetty Legendat radalla-show, jossa huippuratsastajat Peder Fredricson, Henrik von Eckerman ja Francois Mathieu jr. kapusivat Ypäjän Hevosopiston uljaiden suomenhevosten selkään. En varmasti koskaan unohda von Eckermanin ilmettä ratsatsaessaan possupassia tarjoavalla suomenputella - taisi hän ohimennen kysyä juonajaltakin, että "mikä tämä oikein on". No suomenhevonen tietysti! Kyllä sieltä laukkaakin löytyi kun vauhtiin päästiin ja maailmantähdet selvittivät pienen esteradan täysin vierailla hevosilla odotetusti melkoisella taidolla.

Tähtikolmikko suomenhevosillaan. Edestä taakse: Francois Mathieu Jr & Ypäjä Eeros,
Henrik Von Eckermann & Ypäjä Artsi sekä Peder Fredricson & Ypäjä Ilmari (kuva: HIHS / Satu Pirinen)

Keskiviikosta asti tarjolla oli toinen toistaan jännittävämpiä kilvankäyntejä; tervetuliaisluokkaa, Helsinki GP:tä, aikaluokkia ja mitä vielä. Silti voin vannoa jokaisen, aivan varmasti jokaisen, odottaneen perhoset vatsanpohjassa sunnuntain päänäytöstä. Ainakin mä odotin! Ja ai että mikä maailmancupin osakilpailu saatiinkaan nähdä! Helsingin jäähalliin oli luotu niin uskomattoman haastava rata, että jump offeihin selviytyi vain yhdeksän ratsukkoa neljästäkymmenestä. Suurimmalle osalle ratsukoista kompastuskiveksi osoittautui toisiksi viimeinen este, okserin ja lankkupystyn muodostama sarja. Lankunpirulainen tuli alas niin lukemattoman monella ratsukolla, että alkoi tuntua jo lähes tulkoon mahdottomalta tehtävältä suorittaa rata puhtaasti läpi. Harmillisesti myös maailmancupin ainoan suomalaisosallistujan Juulia Jyläksen upea nollarata kariutui juuri kyseiseen tehtävään.

Jännityksen hetkiä riitti aivan ensimmäisen vaiheen loppukierroksille asti ja jännitin lähes tulkoon yhtä paljon kuin jos oma poni olisi ollut radalla. Äitikin yritti soitella työjuttuja kesken viimeisen suorituksen - turha varmaan sanoa etten pystynty keskittymään edes puoliksi käytyyn puheluun. Kun tokaisin nyt olevan viimeiset jännät hetket käsillä, äiti totesi vain että "joo mekin katsotaan täällä telkkarista". Jump offeista yllätysvoittoon ratsasti viimeisenä startannut Jur Vrieling hevosella Glasgow v. Merelsnest. Upea kiiltävä musta ori lensi sellaisella loikalla viimeisen okserin yli, että koko yleisö kohahti järkytyksestä. Ei meinannut mies itsekään uskoa omaa voittoaan todeksi palkintojenjaossa ja hymy sen kuin leveni ympärillä hurraavasta yleisöstä. "Kaikki haulavat voittaa, mutta en osannut odottaa tätä! Tottakai tähtäsin top 3 joukkoon, mutta voitto tuli täysin yllätyksenä" Jur kertoi naureskellen täpötäydelle jäähallille.

Jur Vrieling & VDL Glasgow v. Merelsnest (kuva: HIHS / Satu Pirinen)

Pääsin myös tapaamaan meet&greetin tiimoilta monia ihania lukijoita ja Instagram-seuraajia. En voi kylliksi korostaa sitä, miten huikeita te kaikki olette! Kiitos jokaiselle, joka tuli nykimään hihasta ja uskalsi vaihtaa muutaman sanan - ihan superia!

Lyhyitä yöunia, paljon jännitystä, lompakon kevennystä ja naurua; siitä on onnistunut syyslomaviikko tehty!