Toivepostaus: Miksi juuri sileäkarvainen collie?

Mä olen aina haaveillut isosta koirasta. Sellaisesta, mitä monet sanoisi "koiran kokoiseksi koiraksi". Kun mä sain mun ensimmäisen koirani Jojon, ei meidän isä antanut rodulle muita vaihtoehtoja kuin jackrusselin terrierin, joten sellainen meille sitten tuli. En kadu Jojon hankintaa hetkeäkään ja rotuna russelit on edelleen mulla kamppailemassa lempparilistan kärkipaikoista. Jojo oli sellainen iso koira pienen koiran kropassa - viisas ja uskollinen, mun todellinen sielunkumppani.

Päätin kuitenkin jo silloin, että kun muutan pois kotoa hankin seuraavaksi ihan fyysisesti isomman koiran. Mun silmää on aina miellyttänyt sporttiset paimenkoirat; saksanpaimen, belgianpaimen(erityisesti malinois), hollanninpaimen jne... Mutta collieta mä en ollut kyllä ikinä harkinnutkaan - varmaan siksi, ettei mulla juuri ollut kokemusta sileäkarvaisista collieista, eikä pitkäkarvainen collie pehkoineen ole koskaan säväyttänyt.

Jos totta puhutaan, on mun suurin koirahaave aina ollut saksanpaimenkoira. Kuitenkin koen rodun rakenteellisen tilanteen olevan sen verran huono, etten tieten tahtoen halua itselleni hankkia koiraa sillä isolla riskillä, että se on jo nuorena pistettävä luustollisten ongelmien takia kuoppaan. Tiedän että täysin terveitäkin saksanpaimenia löytyy kun vaan tekee taustayönsä kunnolla ja sattuu hyvä tuuri. Meillä on kuitenkin lähipiirissä niin monella koiralla ongelmia luustonsa kanssa, etten vaan uskalla lähteä siihen kokeiluun. Koiran pois laittaminen sairauden takia yhdeksänvuotiaana jätti sen verran suuret arvet, että haluan minimoida sen riskin seuraavan kanssa.

Meni pitkä tovi miettiessä sitä meille sopivaa rotua. Tein kaiken maailman rotutestejä, selailin rotulistoja ja käytin poissulkemistaktiikkaa. Mulle tärkeitä seikkoja uutta rotua miettiessä oli mm.  terve, sporttinen rakenne jota terveystulokset tukee, pystyt korvat ja pitkä kuono, keskikokoinen tai sitä isompi, työkoiran uskollinen ja miellyttämisenhaluinen luonne - ehkä paimenrotuinen, matala riistavietti, helppo pitää vapaana tai kouluttaa siihen... Kokonaisuudessaan haussa oli ystävällinen ja lähtökohtaisesti kaikken kanssa toimeen tuleva koira, jota voisi pitää vapaana tallilla ja jolla ei olisi valtavaa riskiä perinnöllisille sairauksille.  Luulisi olevan helppoa, eikö?

Lopulta poissulkemistaktiikalla jäljelle jäi sileäkarvainen collie. Se on Skotlannista kotoisin oleva hieman keskikokoa suurempi paimenkoira. Alunperin sitä on käytetty kotimaassaan lammaspaimenena, mutta vuosien saatossa colliesta on muovautunut monipuolinen harrastuskoira. Luonteeltaan se on rohkea, miellyttämishaluinen, aktiivinen, iloinen ja ystävällinen koira. Se on aina valmis touhuamaan ihmisensä kanssa ja tulee pääsääntöisesti hyvin toimeen toisten koirien kanssa - siis aivan täydellinen tallikoira! Toki leikkaamattoman uroskoiran kanssa saa aina olla hieman varpaillaan varsinkin toisia leikkaamattomia uroksia kohdatessa, mutta se nyt on ihan joka rodussa haaste. Paimenen alkuperällä colliella on palveluskoiran työmoraali ja se on suhteellisen helppo kouluttaa, mutta vaatii myös paljon aktivointia ja pitkää pinnaa. Ei liiallista riistaviettiä jonka takia tarvitsisi stressata irtipitämistä. Hevosharrastuksiin koiraa hankkiessa on myös passelia, ettei koiralla ole voimakasta paimenviettiä mitä se sitten purkaisi esimerkiksi pihalla liikkuviin hevosiin. 

Ulkomuodoltaan collie on tasapainoinen ja sporttinen. Sillä on pitkä kiilamainen pää, pystyt korvat ja viisas ja valpas ilme. Colliella on terve ja sopusuhtainen työkoiran rakenne, joka sopeutuu loistavasti tarkoitukseensa. Raajat ovat vahvat ja hyvin kulmautuneet, selkä on suora ja rinta syvä. Jopa Kennelliitto kirjoittaa rotumääritelmässään collieilla olevan erittäin hyvä rakenne. Terveystulokset selkä-, lonkka- ja kyynärkuvatuilla koirilla on olleet valtaosalla lähtökohtaisesti priimaa.

Itselle iso tekijä koiran valinnassa oli myös karvan laatu. Sen pitää olla ehdottomasti helppohoitoinen - mulla ei ole aikaa eikä jaksamusta trimmailla ja harjailla koiraa viikottain. Sileäkarvaisen collien, tai "nahkan" kuten sitä koiraharrastajien kesken kutsutaan, karvapeite on tiivis ja lyhyt. Jossain luki että karvaa lähtisi vain niukasti, mutta meillä on ainakin ollut vuodessa yksi ainoa karvanlähtöaika ja se kestää YMPÄRI VUODEN. Onneksi on imuri!

Collieilla, kuten melkein kaikilla muillakin roduilla esiintyy luonnollisesti myös periytyviä sairauksia. Yleisimpiä ovat erilaiset silmäsairaudet, lääkeaineyliherkkyys sekä luuston ja nivelten kasvuhäiriöt. Onneksi suurin osa periytyvistä sairauksista on lieviä ja koiria tutkitaan tarkoin perinnöllisten sairauksien ehkäisemiseksi. Esimerkiksi lonkkatulokset kertovat vain positiivisia uutisia; vuosina 2012-2017 syntyneistä sileäkarvaisista collieista on lonkkakuvattu tätä kirjoitettaessa jo 498 yksilöä, joista 418 koiralla todettiin A-lonkat, 71 B-lonkat, seitsemällä C-lonkat ja kahdella D. Samoina vuosina syntyneistä silmätutkituista 978 koiraa todettiin terveiksi. Useimmat sairaudet ovat kuitenkin resessiivisiä, mikä tarkoittaa sitä, ettei niiden kantajaa voida tunnistaa ulkoisesti. Eli vaikka jalostuksessa käytettäisiinkin vain terveiksi todettuja yksilöitä, voi kaksi piilevänä samaa samaa sairautta kantavaa koiraa pariutuessaan keskenään saada aikaiseksi sairaan pennun. Tulokset puhuvat onneksi rodun koirien terveyden kannalta puolestaan ja kun terveyden eteen tehdään jatkuvasti kovasti töitä muunmuassa tarkan Pevisa-ohjelman avulla on suunta vain ylöspäin. Lisää collieilla esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista voit lukea esimerkiksi täältä.

Kaikenkaikkiaan collie oli siis paljolti juuri sitä mitä olin etsinytkin: keskikokoinen tai sitä suurempi, sileäkarvainen, pitkäkuonoinen ja pystykorvainen palveluskoira. Luonteeltaan kiltti, aktiivinen ja helppo motivoida. Collie on helppo opettaa pysymään irti ja paimenena sillä on luontainen halu oleskella lauman lähettyvillä. En voi sanoa katuneeni hetkeäkään nahkan ostoa. Ludo on juuri se täydellinen koirakaveri arkeen, tallille ja harrastuksiin. Sen kanssa on huippukivaa harrastaa, se tulee tallilla toimeen kaikkien kanssa ja se viihtyy erinomaisesti myös sohvalla. Tottakai se aktiivisena koirana tarvitsee säännöllistä aktivointia ja liian useat vapaapäivät saa nuorukaisen energiatasot nousemaan - se ei kuitenkaan vaadi jokapäiväistä treeniä naama irvessä ja sille riittää vallan mainiosti aktivoinniksi muutaman tunnin tallireissu.

Hassua että lopulta se oma juttu löytyikin täysin sellaisesta rodusta, jota ei alkuun olisi osannutkaan kuvitella. Musta on tullut colliefani enkä usko että ihan heti olen rotua vaihtamassa, seuraavasta nahkakaverista haaveillaan jo kovaa vauhtia... ♥

Lähteinä postauksessa käytetty kennelliiton rotumääritelmää, SCY:n rotuinfoa sekä omia tietoja.

Saako somettajaa vapaasti haukkua?

Muutama vuosi sitten blogeissa pyöri bloggaajan vastuu-haaste. Silloin moni bloggaaja jakoi blogissaan oman mielipiteensä vastuustaan bloggaajana ja mitä bloggaajana itse odottaa muilta. Silloin tuli esiin paljon järkeviä ajatuksia siitä, miten bloggaajan tulisi ottaa huomioon vastuunsa roolimallina ja esikuvana. Itse en ottanut silloin osaa haasteeseen, mutta päätin kirjoittaa asiasta nyt, kun se on noussut blogin instagram-tilillä viikonlopun aikana pinnalle.

Mä aloitin bloggaamisen oikeastaan ihan vitsillä kolme ja puoli vuotta sitten ostaessani Goldin. Silloinen omistaja piti blogia elämästään ponin kanssa ja ajattelin että olisi hauskaa tavallaan jatkaa sitä omalla blogilla. Ajattelin, että olisi hauskaa kirjoitella blogiin meidän arjesta vähänniinkuin tallipäiväkirjana. En todellakaan missään vaiheessa ajatellut että mun blogista tulisi mitenkään iso juttu ja se että nykyään Instagramissa on jo yli kymmenen tuhatta seuraajaa on aivan uskomatonta. Se, että someseuraajia on kertynyt valtava määrä tarkoittaa kuitenkin sitä, että mäkin olen vain ihminen.

Kun seuraajista tuhannet on lapsia ja nuoria, on tottakai somettajana huomioitava se minkälaista materiaalia julkaisee. On muistettava, että todella moni katsoo sua ylöspäin ja saattaa ottaa vaikutteita siitä mitä sanot ja teet. Tottakai somepersoona on aina se siivotumpi versio omasta itsestä. Mietitään omaa kielenkäyttöä ja harkitaan mitä osia omasta arjesta halutaan antaa julki. Kuitenkin myös somettajilla on se oma persoona. Se, jonka ansiosta on ehkä aikoinaan noussut suosioon ja jonka takia ihmiset on alkaneet seuraamaan. Eikä se tule koskaan miellyttämään kaikkia.

Oikeuttaako se kuitenkaan toisia kirjoittamaan ilkeyksiä, haukkumaan ja keksimään valheita? Oikeuttaako se, että toisen mielipide eroaa sun omastasi, sua kirjoittamaan anonyyminä foorumille typeryyksiä? Tarkoittaako se kun joku on noussut toisten suosioon sitä, että tämän henkilön tulisi hyväksyä kohtalonsa somettajana muiden vihan ja päättömien väitteiden kohteena? Ettei koskaan saisi nousta puolustamaan omaa mielipidettänsä tai sanoa vastaan mihinkään?

Mun mielestä ei. Mulla on ihan yhtä lailla oikeus omaan mielipiteeseeni ja saan vastata ilkeään viestiin tympeästi ja tökerösti. Saan puolustaa itseäni ja seistä sanojeni takana. Myös mulla on elämänkokemusta, tietoa ja taitoa jota jakaa. Olen touhunnut hevosten kanssa noin kaksikymmentä vuotta. Siihen aikaan mahtuu niin vuosia ratsastuskoulussa kuin myös hevosen vuokraajana että omistajana. Tapoja tehdä hevosten kanssa on monia. Ymmärrän tottakai, että asioista on olemassa myös niitä oikeita ja vääriä tapoja, mutta moni asia on myös ihan vain makuasioita. Eikä niistä makuasioista ja mielipiteistä voi kiistellä.

Kuvien © Wilma Sorjonen

Mä en ikinä lähtisi haukkumaan toisia mielipiteidensä takia. Ei tulisi mieleenkään lytätä toista sen takia, että hänet on aina opetettu tekemään tietyllä tavalla, mikä on mun mielestä väärä tapa. Mutta mä pystyn sanomaan asiaan oman mielipiteeni. Mä voin avartaa toisen katsetta ja ehkä saada uuden näkökulman asiaan. Mutta ei se tarkoita että mä olen ylimielinen jos mä en myönnä tekeväni väärin asiassa, jossa ei ole oikeaa eikä väärää. Ei se tarkoita, että mä olen ylimielinen, jos vastaan toisen kommenttiin faktoilla tai jatkokysymyksellä. Mun on syytä myös ottaa huomioon se, että kaikki, myös ne seuraajien kommentit mitä julkaisen mun somessa vaikuttaa mun seuraajiin ja heidän tapaansa katsoa maailmaa. Silloin mä saan vastata siihen kommenttiin kyseenalaistaen kirjoittajan kantaa. Jos se on edelleen sun mielestä ylimielisyyttä, kannattaa vaikka tarkistaa sanakirjasta mitä sana ylimielinen tarkoittaa.

Se, että mä tykkään kirjoittaa blogia ja julkaista kuvia Instagramiin ei tarkoita sitä, että mä olen joku avoin lokakaivo jonka pitää vain ottaa koppi kaikesta kurasta mitä roiskitaan. Mulla on myös oikeus sanoa välillä vastaan, puolustaa omia mielipiteitä ja olla jopa vähän töykeä. Mä en ole aikoinaan alkanut bloggaajaksi ja myöhemmin Instagramaajaksi sen takia, että haluaisin tai edes yrittäisin olla jollekin esikuva. Mä vaan halusin kirjoittaa ja jakaa nättejä kuvia. Se, että mun tilien suosio kasvoi ei tarkoita sitä että mun pitäisi vain seistä ottamassa vastaan kaikkea idiotismia mitä mulle lauotaan. Miksi sulla olisi oikeus tulla arvostelemaan mua, mutta mulla ei oikeutta puolustaa itseäni?

Ei kaikista ole pakko tykätä, eikä kenenkään ole pakko seurata mua tai ketään muutakaan. Aina voi lopettaa seuraamisen jos olemus, julkaisut tai vaikka ihan vaan naama ärsyttää - se on vain yhden kevyen napin painalluksen päässä. Sen sijaan anonyyminä toisten haukkuminen kertoo vain omista epävarmuuksista. Mä voin somettajana seistä ylpeänä omien sanojeni takana ja otan tietysti myös avoimesti kritiikkiä vastaan. Kritiikki ei kuitenkaan ole uskottavaa, jos se kirjoitetaan anonyyminä foorumille tai sovellukseen vain haukkumistarkoitusperillä. Mä uskaltaisin sanoa sulle suoraan jos joku sun tekemisessä ärsyttäisi mua, miksi sä et voi sanoa sitä mulle suoraan ja seistä sen takana omalla nimellä?

Hankitreenikausi on käynnistynyt!

Rakas tallipäiväkirja, mä niin rakastan tätä talvea! Viime viikot lunta on tupruttanut ihan järjettömät määrät ja viikonlopuksi on luvattu vielä lisää. Hankitreenikausi on siis tänä vuonna käynnistynyt poikkeuksellisen aikaisin! Toivon hartaasti että saataisi nauttia näistä lumikeleistä nyt oikein kunnolla, kun sitä vihdoin saatiin jo näin paljon tässä vaiheessa talvea.

Tässä vaiheessa kautta meillä alkaa valmistautuminen toden teolla kohti uutta kilpailukautta. Maajoukkueleirit on pyöriteet nyt vuodenvaihteesta joka toinen viikonloppu ja kisakalenteri alkaa hiljalleen muovautua. Tavoitteet on asetettu tälle vuodelle korkealle joten treeniohjelmakin on suunniteltu ja toteutetaan GP-radat silmissä siintäen.

Goldi on kohtuullisen kovakuntoinen poni ja se jaksaisi kyllä juosta vaikka maailman ääriin. Nyt tulevia kilpailuita ja estekorkeuksia ajatellen pyritään kestävyyskunnon lisäksi rakentamaan ponille lisää voimaa takapäähän. Pelkästään estekorkeus on jo Goldin kokoiselle ponille tällä tasolla todella maksimeissaan. Se vaatii melkoista ponnistusvoimaa pelkän skoupin lisäksi loikkia radallinen liki oman itsensä korkuisia esteitä. Nyt mahtavien hankien ansiosta meillä on aivan loistavat välineet treenata lihaksistoa ja samalla pitää hauskaa!
 
Hanki tarjoaa melkoisen voimavastuksen liikkeelle ja mitä syvemmässä hangessa saa tarpoa, sitä raskaampaa se luonnollisesti on. Juuri nyt pellolla hanki ulottuu Goldia noin polviin, joten kovinkaan paljoa ei toivottaisi lunta lisää, tai joudutaan skippaamaan hankitreenit kuitenkin. Hangessa tarpomisen voi rinnastaa hyvin puomi- ja kavalettijumppaan. Todella tehokkaaseen sellaiseen. Ja tietysti mitä enemmän lunta, sitä kovemmin poni joutuu työskentelemään päästäkseen eteenpäin ja sitä isompaa liikettä jalat joutuvat tekemään.

Me ollaan nyt treenailtu hangessa noin kaksi tai kolme kertaa viikossa jo muutaman viikon ajan. Alkuun lunta ei ollut pelloilla edes kunnon hangeksi, mikä sopi hyvin ponin totutteluun. Nyt kun lunta on satanut lisää pitkin viikkoja, on vaikeusaste noussut ihan luonnostaan. Kovinkaan pitkiä treenejä ei olla vielä päästy hangessa menemään, sillä hanki on jo tällä hetkellä ponille melko raskas. Se jaksaisi kyllä viilettää täyttä laukkaa eteenpäin, mutta kootumpi askellus pistää Goldin hengästymään pienemmästäkin pätkästä pellolla. Poni tosin  on kovasti ollut sitä mieltä, että ei meidän mitään voimaa tarvitse treenata vaan voitaisiin mennä vain täysillä. Siinä onkin ollut oma työnsä yrittää pidellä pientä ruutitynnyriä joka joka kulmasta haluaisi vain ampaista täysillä eteen.Toisaalta kun tuon räjähdysmäisen energian saa kanavoitua työskentelyyn, on alla ihan pirun hienosti liikkuva ponineiti. Vielä kun tämä energia siirtyisi mukana maneesiin...

Hankitreeni on myös kaikessa tehokkuudessaan superhauskaa sekä ratsastajalle että ponille. Jos mä saisin valita, ratsastaisin aina vaan ulkona ja mieluiten pelloilla. Näiden muutaman viikon aikana ollaan päästy treenaamaan aivan upeassa auringonpaisteessa, kamalassa lumipyryssä ja ihanassa talven ihmemaassa. Jäiset pienet lumikiteet nipistelevät poskia kovemmilla pakkasilla laukkaillessa ja valtavan kokoiset hitaasti leijailevat hiutaleet tekevät maisemasta lähes unimaisen utuisen. Jos talvi olisi aina näin mahtava, sen tulo ei masentaisi mua lainkaan.

Kuvat © Vilma Töyräs