torstai 22. helmikuuta 2018

Auringonlaskussa

Talvi on tarjonnut helmikuun aikana parastaan. Upeita pakkaspäiviä, auringonpaistetta pilvettömältä kirkkaansiniseltä taivaalta. Siinä missä silmä lepää ja keho kerää energiaa keskipäivän valosta, on nyt oivalliset ajat hyödyntää ne hetket, mitkä näissä talvipäivissä on kaikista taianomaisimpia.

Auringonnousun ja -laskun aikaan taivas tarjoaa mitä upeimpia värejä; lämpimän oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä. Pinkkinä hehkuva aurinko langettaa pakkasen huurruttamille aukeille ja pelloille pehmeän ja herkän valon. Pakkashanki kimaltelee kilpaa ponin timanttiotsapannan kanssa. Hengitys huuruaa ja kerää hiljaa kuuraa kaulahuiviin ja ponin turpakarvoihin.

Näinä hetkinä sitä tulee aina mietittyä, että voi kun sen voisi tallentaa kameralle ja ikuistaa muistoihin. Yleensä kamera ei kuitenkaan pysty näkemään sitä kauneutta minkä paljas silmä havaitsee ja parhaat muistot kauniista hetkestä on ne, jotka on tallessa omissa mielen syövereissä. Se mistä tietää henkilön olevan alansa parhaimmistoa, on kun valokuvaaja todella onnistuu vangitsemaan kameran muistikortille sen tunnelman mikä näissä taianomaisissa hetkissä leijailee. Hestafoton Petra Lönnqvist onnistui siinä paremmin kuin olisin ikinä osannut odottaa. Ei hän turhaan ole Suomen hevosvalokuvaajien parhaimmistoa - vai mitä olette mieltä?
 







Haluaisitko sinusta ja ponistasi/hevosestasi yhtä taianomaisia auringonlaskukuvia tai kenties kesällä upeita rippi- tai valmistujaiskuvia? Nyt on oiva tilaisuus varata aika suomen parhaimman hevoskuvaajan valokuvaukselle Kultahippuja-erikoistarjouksella! Käyttämällä koodia "KULTAHIPPUJA" saat valokuvauskuvauslahjakortin  omaan taianomaiseen kuvaustuokioon tarjoushintaan 149,90€ (norm. 170,00€). 

Lahjakortin hintaan sisältyy valokuvauksen suunnittelu, valokuvaus, koevedokset sekä 6 kpl valmista jälkikäsiteltyä digivalokuvaa kuvattavan itsensä valitsemista otoksista. Lahjakortti on voimassa yhden vuoden. Suosittelen ehdottomasti hyödyntämään tämän erikoistarjouksen, Petra osaa taitavasti ohjata mallejaan ja loihtii hieman ujommastakin poseeraajasta huippumalliainesta!


Tarjous voimassa 10.3.2018 asti!


Kuvien © Hestafoto / Petra Lönnqvist (http://hestafoto.com)

tiistai 20. helmikuuta 2018

Viima puree poskipäitä

Mä olen niin onnellinen näistä lumihangista ja pakkaspäivistä. On vain kohdattava se fakta, että Suomen talvi on nykyään arvaamaton ja vähäluminen. Yhtenä aamuna heräät paukkupakkasiin ja metrin hankiin, kun seuraavana päivänä ne ovat jo muinaishistoriaa ja uuteen päivään sinut toivottaa plussakeli ja litimärkä loska. Nyt sen myötä kun olen tehnyt useampia aamutalleja ja koittanut kääntää normaalia työrytmiäni enemmän iltapainotteiseksi, olen päässyt nauttimaan talleilusta valoisan aikaan myös näin sydäntalvella. Uusi päivärytmi on myös avannut ovia lumikelien hyötykäytölle ja ollaankin ponin kanssa suunnistettu kohti peltoja, metsiä ja niitä peittäviä hankia nyt useamman kerran viikossa.







Meidän tallilla on aivan huikeat maastoilumahdollisuudet ja puolen tunnin kävelymatkan sisältä löytyy lukuisien kilometrien mittaisia hyväpohjaisia metsäreittejä ja valtavia peltoja. Oikea ulkoilmaratsastajan unelma - sopii meille ponin kanssa täydellisesti.

Tekee niin hyvää sekä omalle, että ponin mielelle käydä tuulettumassa kaiken maneesituuppailun lomassa - löytyy ihan uusia vaihteita myös neljän seinän sisällä kun on pari kertaa käynyt pellolla ja metsässä rämpimässä. Goldin työskentelymotivaatiosta näkee heti kun se ei pitkään aikaan ole päässyt kunnolla maastoilemaan. Loppusyksy ja alkutalvi olikin meille treenin kannalta todella tylsä, kun kaikki paikat oli vuorotellen aivan jäässä tai kamalassa kurassa. Vaikka Goldi edistyi ratsastettavuudeltaan tehotreenissä todella hyvin, huomasi siitä että se oli kerta kerralta turtuneempi kiertämään kehää. Aina se lähtee mielellään treeniin, mutta se oli sellaista tasaisen tylsää puksuttamista vain.





Kun vihdoin talvi alkoi muuttua todelliseksi talveksi lumineen ja pikkupakkasineen, suunnattiin samantien maastoilemaan. Pelloilla ei vielä ollut riittävästi lunta kahlailuun, joten hyödynnettiin lähimetsästä löytyviä metsänhuoltoteitä vauhdikkaampaan menoon. Koskemattomilla teillä lunta oli juuri sopivasti, eikä yhtään jäätä havaittavissa. Siinä on aivan oma taikansa laukata harja hulmuten metsän siimeksessä auringonnousussa. Mä kerään näistä hetkistä sitä hyvää energiaa varastoon - päivä lähtee ihan erilailla käyntiin kun sen starttaa parhaan ystävän kanssa luonnon helmassa.

Yhden viikon aikana lunta tulikin lisää reiluin ottein ja pellot alkoi pikkuhiljaa näyttää valloitettavilta. Alkuun Goldilla oli jarrut pellolla aivan hukassa ja se olisi halunnut mieluiten vain juosta pää taivaissa niin lujaa kuin kintuista pääsee. Ei muuta kuin treenailemaan perustuuppausta peltomaisemissa. Kontrollia, ympyröitä, rentoa ravia. Kun liike tuntui ravissa maltilliselta, annoin luvan laukalle. Tottakai poni otti laukka-avuista ilon irti ja ampaisi menemään niin että meinasin jäädä kyydistä. Ei muuta kuin laukkaamaan mahdollisimman pienelle ympyrälle kunnes poni on takaisin kontrollissa. Kun lujaa ei saanut mennä kuin vasta sitten kun ratsastajan pyyntöjä kuunneltiin ilman taistelua alkoi pikkuhiljaa ne pienemmätkin vaihteet löytyä ja Goldi myöntyä siihen, että selässä oleva pikkusintti tosiaankin on se joka päättää mihin mennään ja miten lujaa.

Nyt ponin kanssa voikin jo tehdä liki normaalin treenin pellolla, mitä nyt energiaa löytyy viisi kuormallista enemmän kuin maneesissa. Goldin kanssa tosin lisäenergia ei ole koskaan pahaksi ja niin kauan kun ratsatsaja on se joka määrää suunnan ja askellajin, on tilanne bueno.

Tottakai kun puhutaan tuulettumisesta, otetaan me niitä spurttejakin välillä. Poni ottaa aina ilon irti laukkapätkistä ja se jaksaisi viilettää vaikka maailman ääriin. Kyyneleet jäätyy poskille, kuura kerääntyy hiuksiin ja kaulahuiviin, viima puree poskipäitä ja tuuli humisee korvissa. Ponilla korvat aivan tanassa ja laukan rytmi kiihtyy kiihtymistään - mä en tiedä mitään parempaa.




Ei auta kun vaan hymyillä ja huikata heipat kun ponin jarrut meni rikki :D
Kuvista kiitos ihana Eeva Laakso ♥


 

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Reissuhommia koiran kanssa

Voisin melkein varmaksi sanoa että Ludo kulkee mulla mukana 90% paikoista, joissa käyn vapaa-ajalla. Koirasta on tähänastisen elämänsä aikana kehittynyt siis varsinainen kyläluuta ja se mielestä on ihan huippua aina kun pääsee mukaan mihin ikinä mennäänkin.


Tallillaolo on Ludolle aivan rutiinihomma ja se tunnistaa jo mun lähtörutiineista sen, milloin olen mihinkin lähdössä. Kun tallivarustekaapin ovi naksahtaa auki, on koira salamana ulko-ovella päivystämässä lähtöä. Talli on myös Ludon mielestä aivan sairaan kiva paikka. Olen kyllä todella onnellinen että meidän tallille saa tuoda koiria, sillä muuten en kyllä millään saisi yhdistettyä näiden mun karvakasojen tasapuolista huomioimista arjessa. Pitkien työpäivien lisäksi kun tulee vietettyä aika monta tuntia päivässä tallilla jäisi väkisinkin koira vähemmälle huomiolle. Kun puikkonokka pääsee mukaan tallille, voin hyvällä omatunnolla viettää illasta niin pitkään ponin kanssa kuin huvittaa ja koirakin saa päivän ulkoilunsa siinä ohessa. Ludokin osaa käyttäytyä tallilla niin kuin tallikoiran kuuluu - ei mene tarhoihin ja pysyttelee mieluiten niin kaukana kaviokkaista kuin mahdollista. Kun hoidan ja varustan Goldia, istuskelee Ludo tyytyväisenä karsinan ulkopuolella tai saattaa jopa ottaa nokoset lattialle sitä varten asetellulla loimella. Tietysti välillä täytyy käydä pihalla rallittelemassa kavereiden kanssa, mikäli sattuu sellainen tuuri että jollain tallikavereista on myös koira mukana tallilla - se on sitä nuoren koiran elämää.

Ludo pääsee mun mukanani myös vierailemaan mun ystävien luona. Se on muun muassa ollut mukana vappubileissä, rapujuhlissa ja synttäripippaloissa - aikamoinen bilekoira! Tehdään myös ihan arkisia vierailuita eri talouksiin ja viimeisimpänä käytiin nyt viikonloppureissulla pitkäaikaisen ystäväni ja myös blogiin paljon kuvia kuvailleen Kiian luona Forssassa. Se, miten tämä viikonloppureissu erosi muista tähänastisista kyläilyistä, johtui erityisesti asunnon ei-kaksijalkaisista asukkaista. Vietettiin nimittäin viikonloppu tiiviisti kahden rotan ja kissan kanssa! Kissojahan Ludo on nähnyt tallilla useinkin, mutta koskaan ennen se ei ole päässyt tekemään niiden kanssa sen läheisempää tuttavuutta. Nyt se sai koko viikonlopun ajan lämmitellä sähiseviä viirusilmiä, tosin hieman heikommin tuloksin.



En oikeastaan edes hämmästynyt siitä, miten hyvin Ludo reagoi kissojen läsnäoloon. Toki se oli hieman hämillään ihmeellisestä ääntelystä ja kissojen haluttomuudesta ryhtyä leikkiin, mutta nätisti se antoi niille tilaa pienestäkin varoituksesta. Sitkeästi koira jaksoi yrittää luoda ystävyyssuhteita. Se istui, makasi, haisteli, hoivasi, väisti, tarjosi lelua, komensi, vinkui ja tuijotti. Ja silti kissat itsepintaisesti pitivät kantansa siitä, että tämä koira on vähintäänkin iljettävä ja pidettävä hyvän etäisyyden päässä.

Ludo on siitä hölmö koira, ettei se ymmärrä lainkaan sitä etteikö joku haluaisi olla sen ystävä.  Se itsepintaisesti tahtoisi saada kaikki ystävikseen ja joskus jopa oman terveytensä uhalla tekee tuttavuutta. Muutama iso projekti sillä on meneillään, kun koittaa kosiskella meidän lähipiirin muutamaa kärttyisää mummoa ja nyt näitä Kiian kissoja. Ehkä se vielä joku päivä voi piirtää ruksin seinään merkitsemään erävoittoa, eihän sitä koskaan tiedä. Puhutaanhan sitä monissa yhteyksissä että kun riittävän paljon jotain haluaa, saa sen kyllä kun tarpeeksi jaksaa yrittää.



Rotat olivat Ludolle aivan uusi asia ja sillä menikin hetki tajuta että mitä nuo pienet valkoiset lelun näköiset asiat häkissä oikein ovat. Se vietti pitkän tovin rottahäkin edustalla seuraten siellä temmeltäviä rottaneitejä ja ihme ja kumma taisi jopa loppujen lopuksi löytää häkistä itselleen ystävän. Oli jopa liikuttavaa katsoa häntää tuhatta ja sataa heiluttavaa koiraa ja häkissä pukkeja ja sinkoiluja esittelevää rottaa - voisin vaikka vannoa näiden kahden leikkineen keskenään vaikka välissä olikin häkin tiheät kalterit.

Kaiken kaikkiaan sain olla koirasta niin ylpeä taas. Vaikka monena päivänä vannon palauttavani teinijäärän kasvattajalleen, pyörtää se mun mieleni näillä pienillä arjen yllätyksillä. Mä totean monesti, että taidan ajatella mun koirastani paljon negatiivisemmin kuin mitä se oikeasti on. Kuvatkin todistavat jälleen mun omat murjotukseni vääriksi - siellä se poseerasi vailla hihnaa keskellä kaupunkia, vaikka koiriakin liikkui ympärillä! Eikä edes syöksynyt käskyn alta rähisemään kahdelle pikkukoiralle jotka rohkeasti ohittivat meidät vieressä kulkevaa tietä pitkin. Erävoitto sanoisin minä!

Lopuksi vielä mun lempparikuva Ludosta tältä viikonlopulta. Tästä lempparin tekee aiheen ja kuvan onnistuneisuuden lisäksi se, että tämä oli ensimmäinen kerta kun koskaan kokeilin Ludon kanssa tämänkaltaista poseeraamista. Yleensä ollaan tyydytty perinteisiin istu-maahan-seiso poseihin. Ja Ludo tietysti handlasi tämän haastavammankin posen kuin ammattilainen! ♥

 Upeista kuvista kiitos viikonlopun hostimme Kiia Kuokka / tunturiharakka.net!