torstai 26. heinäkuuta 2018

Agilitymestaruus

Saatoin saada Goldilta muutaman oudoksuvan mulkaisun kun lähdin taluttamaan sitä tehtäväradalle. Jos poni osaisi puhua, olisi se varmasti huokaissut syvään ja todennut, että "kaikkea me ollaan yhdessä tehty, mutta tämä oli kyllä pohjanoteeraus". Tässä vaiheessa mietit jo varmaan, että hetkinen. Otsikossa puhutaan agilitymestaruudesta ja teksti alkaa kertomalla jostain radasta ponin kanssa. Jep, me osallistuttiin näyttelyiden yhteydessä järjestettyyn newforestinponien agilitymestaruuskilpailuun! Kaikkeen ne mutkin saa yllytettyä mukaan...

Mä tiesin jo etukäteen että radalla on meille muutama kompastuskivi joiden kohdalla saatettaisiin joutua keskustelemaan tovi siitä mitä tehdään. Varsinkin, kun harjoittelukertoja oli takana pyöreä nolla. Lahjattomat treenaa ja niin edespäin...

Rata alkoi iisillä pujottelutehtävällä. Poni seurasi perässä hieman tympeä ilme naamallaan, mutta pujotteli hienosti. Pujottelun jälkeen tultiin sillalle, joka oli tarkoitus yhdessä ylittää. Tai ainakin poni pitäisi saada siitä yli, ohjaajalla ei kai ollut niin väliä. Me ollaan maastoillessa ylitetty muutamia siltoja, joten tiesin kokemuksesta että lankkuviritelmä varmasti alkuun jännittäisi Goldia. Saatiin muutaman kerran ottaa uusi lähestyminen ja kerroin ponille pariinkin otteeseen ettei ole sellaista vaihtoehtoa kuin ohimeno. Tällä tehtävällä erävoitto mulle ja poni käveli lopulta nätisti sillan yli. Sillan jälkeen oli vuorossa sammakkolampi. Vähän hassua sinänsä, kun ajattelisi sillan nimenomaan ylittävän lammen, mutta tällä kertaa sen läpi piti kahlata sillan ylityksen jälkeen. Sammakkolampena toimi maahan levitetty sininen pressu, jonka reunoilla kurnutteli (luojan kiitos) leikkisammakoita. Pressu ei ollut ponille lainkaan niin paha juttu, paitsi että kun olisi pitänyt pysähtyä, oli Goldi vähintäänkin sitä mieltä, että alla on upottava suo ja sammakot varmasti lihansyöjäyksilöitä. Noh, nätisti se pysähtyi muutamaksi sekunniksi sentään ja saatiin tehtävältä täydet pisteet, jes! Seuraavaksi edessä oli suikaleverho. Vähän samantyylinen kuin pihatoissa käytetään ovien edessä, paitsi että tämä oli ihan vaan lakanasta silvottu. Sille tehtävälle tyssäsikin meidän tie. Poni ei sitten millään suostunut kävelemään tuon hirvityksen läpi. Houkuttelin, pakotin, otin uusia lähestymisiä ja yritin jopa vähän suuttua, mutta ei. Poni oli kuin juurtunut paikoilleen. Lopulta jouduin toteamaan tappion tältä esteeltä ja kiertämään sen jotta seuraavakin pääsisi joskus suorittamaan rataa...



Hetken huokaisu helpotuksesta, seuraavat kolme estettä olisi ainakin ihan varmasti helppoja! Ensin jumppapallon kuljetus ämpäristä toiseen - helppoa, kun taluttaja sai kantaa pallon ja ponin tarvitsi vain seurata perässä. Seuraavaksi ristikkoeste, luulisi olevan esteponille helppo nakki, mutta Goldi oli kuin ei olisi ikinä ennen eläessään hypännyt ainoatakaan estettä. Etuosa tuli hyvin yli, mutta takaosan kanssa poni suorastaan kompuroi esteen yli. Hienoa poni! Kolmas helpoista osoittautuikin sitten taas yhdeksi vaikeimmista - kahden puomin välistä peruuttaminen. Peruuttaminen on kuitenkin asia mitä me tehdään arjessa oikeastaan päivittäin. Kuitenkin punaiset puomit olivat vähintäänkin epäilyttävästi siinä maneesin hiekalla, eikä niiden väliin voinut mennä missään nimessä. Lopulta vähän raakaa voimaa käyttäen sain peräpään menemään oikeaan suuntaan ja ponin läpi esteestä.

Tiedättekö sen, kun karma potkaisee ja kunnolla. Aiemmin tokaisin eräällä ponilla olleiden vaikeuksien jälkeen, että onneksi G varmasti kävelee tuosta ihan muina miehinä. No ei muuten kävellyt. Maahan asetettu hularengas, jonka sisään piti asetella joko etu- tai takajalat, oli ponin mielestä mustasta aukosta heti seuraava. Se kiersi rengasta kuin kissa kuumaa puuroa. Lopulta mua alkoi pyörryttää niin paljon, että oli pakko ottaa järeämmät keinot käyttöön. Rataa esitellessä sanottiin, että esteet sai ylittää keinolla millä hyvänsä, kunhan lopputulos on kuitenkin tehtävänannon mukainen. Niinpä menin ja nostin ponin molemmat etujalat renkaaseen yksi kerrallaan. Jes, voitin taas! Kaksi tehtävää jäljellä.

Tässä vaiheessa rataa Goldi oli sitä mieltä, että ihan sama mitä eteen tulee, on se vähintäänkin epäilyttävää. Sitä mieltä se oli myös seuraavan tehtävän porkkanasta. Jep, poni haisteli ongen päässä roikkuvaa porkkanaa hyvin epäluuloisesti ja näin miten se oikein prosessoi asiaa pienessä pässään. Mikähän koira tähänkin on haudattuna, vähintäänkin joku on myrkyttänyt porkkanan, parempi olla edes maistamatta. Siis mitä?? Maailman ahnein poni jättää syömättä suoraan nenän edessä roikkuvan porkkanan. Mitä mä nyt keksisin? Ohjaaja ei saanut koskea porkkanaan käsin, niin nappasin sitten itse hampailla kiinni ponin nenän edessä killuvasta herkkupalasta ja tarjosin sitä niin ponille. Kyllä se sitten uskalsi varovaisesti maistaa sitä kun mä olin ensin uhrautunut. Viimeinen tehtävä ei enää vaatinut ponilta muuta kuin säkin sisällä hyppivän omistajan seuraamista maaliviivan yli. Onneksi poni sentään on jo niin tottunut mun hillumiseen sen ympärillä, ettei se reagoinut säkkihyppelyyn lainkaan. Jihuu, taisteluiden kautta voittoon ja maaliin vain yhdellä varsinaisella tehtävästiplulla!



Suorituksen ikuistamisesta kuvin kiitos Kiia Kuokka / Tunturiharakka.net

Suorastaan säälittävällä suorituksella lunastettiin kuitenkin neljäs sija forestien mestaruuskisassa! Yhdeksän estettä kymmenestä suoritettu ja aika jotain päälle viiden minuutin. Ei mun mielestä lainkaan huonommin ajatellen ettei olla ponin kanssa juuri tehty mitään tällaisia erikoisia asioita. Kisan jälkeen sain luvan jäädä vielä maneesiin treenaamaan meille vaikeita esteitä palkintoporkkanoiden kera. Pienellä avustuksella päästiin vihdoin verhon läpi ja sain ponin astumaan ihan itse renkaaseen. Päätin, että nyt ryhdytään treenaamaan näitä tehtäviä niin että seuraavalla kisakerralla viedään sitten kevyesti voitto kotiin. Ei sillä, että mä olisin lainkaan kilpailuhenkinen...

Alla vielä video suorituksesta kaikessa komeudessaan (jos video ei näy, klikkaa tästä). Olisi ehkä auttanut jos olisin tajunnut kantaa porkkanaa houkuttimena koko radan ajan!

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kaunein forestitamma

Meillä on kisajärjestelyt hoidettu niin, ettei mmun onneksi tarvitse juurikaan päätäni vaivata ponille tuloksien hankkimisesta. Paras ponikuski tuo ponin maaliin sekä este- että kenttäkisoista ja koulupuolellekin löytyy omat ratsastajansa. Ainoat kilpailut joihin mä ponin kanssa olen osallistunut on missikisat. Niissä ei tarvitse muistaa rataa ulkoa tai osata ratsastaa. Riittää että poni pysyy hanskassa ja osaa juosta ympyrää kehässä. Sopii mulle just hyvin. Varsinkin kun on vielä sellainen poni ettei se ota kuumaa handlerin tärisevistä käsistä, toisin kuin tuo pienempi omistamani karvakuono.

Viime vuonna jouduttiin harmillisesti luopumaan näyttelysuunnitelmista Kansallisen Poninäyttelyn osuessa ikävästi samalle viikonlopulle PowerParkin reissun kanssa. Kun rotunäyttelyäkään ei yhdistys järjestänyt, ei auttanut kuin siirtää missikisailut seuraavaan vuoteen. Tänä vuonna Kansallinen Poninäyttely on taas päällekkäin SM-kisojen kanssa, mutta onneksi tänä vuonna saatiin forestien rotunäyttely sellaiselle päivälle joka sopi kisakalenteriin!


Ennen tärkeitä edustustehtäviä tykkään aloittaa puunaamisen jo ajoissa. Näyttelyiden ollessa kyseessä tehtävälistalla ykkössijalla komeili harjan ja hännän taikominen takaisin valkoisiksi. Olen ollut nyt kesällä laiskahko pesemään ponin harjaa ja häntää kunnolla, kun meidän ötökkämyrkky tahmaa sen joka tapauksessa muutamassa päivässä taas saman näköiseksi. Viikkoa ennen näyttelyitä otin kuitenkin shampoon ja pesusienen kouraan ja tein ensimmäisen valmistelevan pesun. Operaatio hännästä valkoinen ei ole mikään kaikista helpoin nakki, kun on tamma joka ei jaksa juuri häntäänsä nostella tarpeitaan tehdessä. Häntä pitäisi syväpuhdistaa vähintään kerran viikossa jotta siitä saisi oikeasti taas kirkkaan. Harja on vähän helpompi urakka ja sen kirkastamiseen riittää melkeinpä jo ihan perus pesu. Kaiken kaikkiaan pesin ponin kolme kertaa viikolla ennen näyttelyitä. Viimeisen kerran perjantai-iltana jolloin sain parhaimman Petran Fudge-hopeashampooputeleineen avuksi. Loppuviimein kaiken jynssäyksen ansiosta pesarista asteli ulos jälleen platinablondi Golden. Ennen hyvänyöntoivotuksia suihkuttelin ponin täyteen showshinea ja letitin hännän yöksi jottei poni sotke sitä karsinassa.

Lauantaiaamuna suuntasin jo seitsemältä tallille pakkailemaan kamoja. Mä olen sellainen murehtija, että mun on pakko saada pakata kaikki kamat rauhassa ilman kiirettä tai oon ihan varma että multa unohtuu jotain tärkeetä. Niinpä pakkailen usein jo edellisiltana kaiken mitä voin valmiiksi pistää sivuun. Lauantaina meillä kuitenkin oli sovittu lähtö kohti näyttelypaikkaa vasta yhdentoista aikaan päivällä, joten ehdin hyvin pakkailla kamat rauhassa aamulla. Kiia tuli heti aamusta mun henkiseksi tueksi miettimään päivän tarpeet kasaan. Näyttelyreissulle nyt ei ihan liikaa tavaraa tarvitse tai kannata pakata mukaan, mutta mä tykkään varautua myös pahimpaan. Haminaan meidän mukana lähti harjakassi jossa pari pölyharjaa, harja hännälle ja harjalle, showshine, babyoilia, pyyhe ja pesusieni. Näyttelyissä tykkään yksinkertaisesta suitsituksesta ja niitä varten meillä onkin eräät vanhat suitset josta saa nätisti turpahihnan irti. Turpahihnaksi olen virittänyt samaisista suitsista irrotetun alaturpahihnan remmin - se on siro ja haluan ehdottomasti suitsiin myös jonkinmoisen turpahihnan ihan ulkonäkösyistä. Taluttimena tykkään käyttää joko ketjullista nahkanarua tai kuten tällä kertaa, sileitä nahkaohjia piilolukoilla. Näiden lisäksi näyttelyihin tarvitaan mukaan raippa, esittäjälle hyvät kengät juosta kehässä, ämpäri juottamista tai viimehetken pesua varten ja halutessaan mukaan voi ottaa myös sadeloimen. Aika vähäisellä varustemäärällä siis lähdettiin liikenteeseen, kun jätettiin vielä sadeloimi tällä kertaa kotiin.


Lähdettiin liikenteeseen hieman aiottua aikaisemmin, mutta jälleen - mä olen mielummin liian ajoissa kuin myöhässä tällaisista tapahtumista. Niinpä oltiin paikanpäälläkin jo hyvissä ajoin ja hyvä niin - näyttelyiden järjestyspaikka oli siirretty kentältä maneesiin ja kansliakin löytyi etsimisen jälkeen samaisesta paikasta. Lopulta saatiin auto koppeineen parkkiin läheiselle nurmikentälle ja poni kohti verryttelyä. Käytettiin tyhjäksi jäänyttä kenttää hyödyksi ja saatiin ravi siellä rennoksi ja reippaaksi. Napattiin samalla myös päivän kunto-kuvat ja poset, jos sitä vaikka sattuisi olemaan kamala myräkkä kehän jälkeen.

Kun päästiin vihdoin kehää kohden, alkoi mua jännittää taas ihan liikaa. Hassua miten tällaisetkin suoritukset jännittää niin paljon. Alkuun kierrettiin kehä yhdessä muiden tammojen kanssa, jolloin tuomari loi ensimmäisen katseensa luokan tasoon. Sen jälkeen jokainen tamma arvosteltiin yksitellen maneesissa. Kun odoteltiin omaa vuoroamme, höpöttelin niitä näitä kehätoimitsijoiden ja muiden osallistujien kanssa. Se helpotti hieman omaa jännittyneisyyttä ja olo oli itseasiassa aika rento kun pääsin kehään. Kehässä kierrettiin ensin kierros ympäri ravissa ja poni tuntui liikkuvan omalla tavallaan ihan kivasti. En ole vielä keksinyt miten siitä saisi irti samanlaista ravia taluttaessa kuin mitä ratsain, mutta onneksi sillä on ihan laadukkaat askellajit luonnostaankin. Ravikierroksen jälkeen tuomarin eteen seisomaan. Tässä poni on kyllä hyvä, se asettuu helposti itselleen edulliseen asentoon ja tykkää tutkailla yleisöä korvat hörössä tuomarin kiertäessä sen ympärillä lausuen sihteerille arvostelua. Rakennearvostelun jälkeen vielä käyntiliikkeet edestä ja takaa, keskelle viimeisiä arvosteluja varten ja sitten ulos odottamaan loppukehää.





Tässä vaiheessa mun jännitys taas purkautui ja tärisin kuin tehosekoitin konsanaan. Huh, selvitty pahimmasta. Jäljellä olisi enää viimeiset käyntikierrokset kehässä, joiden aikana tuomari asettaa tammat mielestään paremmuusjärjestykseen. Kehätoimitsija viittoo Goldin letkan kärkeen. Hetkinen, sanoiko hän "ensimmäiseksi"?? Kyllä vain, näin siirrymme Goldin kanssa jonon ensimmäisiksi ja poni palkitaan I-palkinnolla ja parhaana 4-17-vuotiaana tammana! Me päästäisiin ensimmäistä kertaa ikinä Best In Show-kehään!

BIS-kehää odotellessa käytiin räpsimässä ponista palkintokuvat jonka jälkeen löydettiin mukava pieni katospaikka sateensuojaksi. Goldi otti pienet kauneusunet ja sitten mentiinkin jo hieman kiireellä kohti kehää. BIS-kehässä kaikkien luokkien parhaat ponit kiertävät kehää numerojärjestyksessä ensin käynnissä. Jokainen poni pyydetään erikseen ravaamaan puoli kehää tuomarin edestä ja sitten jatketaan käynnissä. Tuomari pudottaa kehästä yksitellen poneja kunnes jäljelle jää kolme parasta, jotka hän asettaa viimeiseen paremmuusjärjestykseen. Tällä kertaa meille Goldin kanssa näytettiin ovea jo ennen kolmen parhaan valintaa. Silti päästiin pisimmälle mitä ollaan koskaan päästy. Niin ylpeä mun maailman kauneimmasta ja parhaimmasta kultaisesta. Se on kyllä niin esimerkillinen tyyppi. Ei hötkyillyt kertaakaan vaikka ympärillä nuoremmat ponit ottivat kipinää milloin mistäkin. Ravasi kuuliaisesti mun vierelläni ja seisoi niiiiiin nätisti paikallaan koko sen ajan mitä pyydettiin.




Golden Star II 588 NF


"Erittäin hyvä rotuleima. Sopusuhtainen. Lihaksikas vahva ylälinja, hyvä syvyys, vahva takaosa. 
 Kerii lievästi edestä. Tahdikkaat hieman maahansidotut raviliikkeet. "
1-palkinto, luokkavoittaja 

Tuomari: Tuula Pyöriä



Kaikkien kuvien © Team Goldin ykkösfani Kiia Kuokka / tunturiharakka.net, kiitos ♥




maanantai 16. heinäkuuta 2018

GP-debyytti

Ollaan jo pitkään leikitelty ajatuksella lähteä pikkuhiljaa nostamaan tyttöjen kisatasoa. He ovat suorittaneet älyttömän hyvin metrikympin radoilla koko kevään ja tehneet isojakin tehtäviä treeneissä. Ennen kesälomaansa Goldi kävi Nellan kanssa hyppäämässä Ainossa yhden viidentoista luokan, ihan vaan pikkuhiljaa totuttaakseen ponia ja tyttöä isompiin ratoihin. Ajatuksena oli katkaista ponin kisaloma Lohjalla Laakspohjan derbyllä edellisenä viikonloppuna, mutta Nellan rippijuhlat meni luonnollisesti kisojen edelle ja niinpä vaihtoehdoksi jäi seuraavan viikonlopun nelostason kilpailut Salossa. Me ollaan kuluneen kauden ajan ilmoitettu tyttöjä oikeastaan ainoastaan poniluokkiin, joten oli luonnollista ilmoittaa heidät Salossakin perjantain 115cm poni- ja lapsiratsastajaluokkaan. Luokka ratsastettiin warm-uppina lauantain MiniGP-osakilpailua varten. Kyllä, lauantaina oli luvassa team Goldin GP-kilpailudebyytti.



Perjantain metriviidentoista luokan jouduin jälleen seuraamaan itse ruudun ääreltä töissä. Kuinka sopivasti sattuikaan, että mulla oli asiakkaiden välissä tauko juuri Goldin suorituksen aikaan! Poikkeuksellisesti mua ei jännittänyt perjantain rata yhtään. Eikä ollut syytäkään! Tytöt suorittivat radan sellaisella draivilla ja höyhenen keveydellä ettei tosi. Olisi voinut luulla kyseessä olevan alle metriset esteet. On kyllä uskomatonta miten paljon ponin meno on muuttunut myös esteradalla nyt kun vihdoin dressagenappulat alkaa olla toden teolla kunnossa sekä itselläni, että Nellalla! Se moottori mikä takapäähän on kehittynyt on niin voimakas, että poni voisi ponnistaa vaikka kuuhun.

Lauantaina mä väitän, että koko tiimiä vähän jännitti. Yhtä ratakokonaisuus, toista estekorkeus, kolmatta suoritus, ja mitä vielä. Mua aivan varmasti nämä kaikki. Silti ennen luokan alkua mulla oli yllättävän tyyni olo. Sen verran kova luotto mulla on näihin tyttöihin, ettei muutaman sentin nosto estekorkeudessa epäilytä mua lainkaan. Ehkä mua enemmän jännitti se ajatus siitä, että tuleva luokka tosiaan korkkaisi korkeimman tason poniluokat näille kahdelle ja sen jälkeen mun poni olisi oikeasti GP-poni... Hurja ajatus!

Alla perjantain 115cm-rata. Jos video ei näy, klikkaile tästä



 
Kun luokassa alkoi lähestyä Nellan ja Goldin suoritus, alkoi jännitys tiivistyä. Kova helle ja jännitys tuli todettua erittäin huonoksi yhdistelmäksi kun mulla ihan toden teolla huippasi ennen rataa. En tiedä hengitinkö lainkaan koko radan aikana, mutta sen jälkeen sain sellaisen tärinäkohtauksen että veikkaan hengityksen olleen vähintäänkin pintapuoleista.

Kun tytöt selvisivät maaliin kahdentoista virhepisteen saattelemana, koin niin suuren helpotuksentunteen että melkein itketti. Ensimmäinen GP-rata takana ja vain muutamalla epäonnisella lähestymisistä johtuneella puomilla - poni ja tyttö ylitti jokaisen esteen vettä myöten ja hyppäsi kevyesti 120-senttisen radan. Nella tsemppasi Goldin hienosti pienistä epäröinneistä huolimatta eteenpäin ja Goldi taisteli viimeiseen asti esteiden yli hieman huonoistakin lähestymisistä. Kokonaisuudessaan rata oli mun mielestä ensimmäiseksi kaltaisekseen erittäin onnistunut - se oli haastava ja kokeneemmatkin ratsukot ottivat puomeja matkaansa. Mä olen niin ylpeä mun pienestä keltaisesta superstarasta pilotteineen! ♥



Kuvat lauantain MiniGP-radalta. Kuvaaja: Jenna Reijo / sudenmarja.org