torstai 24. toukokuuta 2018

Istuntaremontti vol 932

Oikeanlainen istunta on kaiken ratsastuksen perusta. Se auttaa ratsastajaa istumaan hevosen selässä ennen kaikkea häiritsemättä ratsuaan, mutta myös kipeyttämättä itseään. Satulassa pitäisi osata istua tasapainossa, pitkänä, ryhdikkäänä, aktiivisena ja mahdollisimman hiljaa, mutta samalla olla rento ja mukautua oikeaan rytmiin hevosen kanssa. Siinäpä pähkinä purtavaksi, huh.

Mä olen kirjoittanut omasta istuntaprojektista monta kertaa aiemmin, mm. täällä ja täällä. Useamman vuoden puskailut tekivät todella paljon hallaa mun jo valmiiksi huonolle istunnalle. Vaikka mä olen aina harrastanut paljon liikuntaa ja esimerkiksi tanssia, olen silti ollut aina yhtä notkea kuin rautakanki. Lihaskunto ja kehonhallinta on ollut aina hyvä, mutta en ole koskaan ahkerallakaan venyttelyllä päässyt vaivatta esimerkiksi spagaattiin.

Suunnitelma istuntaremontin toteuttaminen on ollut käynnissä ja mielessä jo ties kuinka pitkään ja puhetta istuntatunneista on ollut. Yllättäen toteutus on kaiken kiireen keskellä silti lykkääntynyt edemmäs ja edemmäs. Istuntaremontti on siis jäänyt lähinnä omalle kontolle. Toki pelkällä omalla itsekurilla ja treenillä oma istunta on parantunut jo huimasti. Ajoittain tulee istuttua satulassa jopa ihan nätisti, mutta silti niitä pätkiä kun pakka hajoaa on luvattoman paljon. On niin vietävän haasteellista yrittää keskittyä samalla siihen että poni kehittyy ja liikkuu oikein ja samalla kehittää itseä ja yrittää istua oikein. Loppujenlopuksihan nämä kaksi kulkevat vahvasti käsi kädessä. Ei poni voi kehittyä siihen tahtiin mitä toivoisin jos itse ratsastan sitä väärin ja häiritsen joka askeleella sen työskentelyä. Nyt kaivataan siis asiaan vihkiytynyttä ulkopuolista apua ja sassiin!

Mikä tuuri kävikään, että meillä tiet Aira Toivolan (ratsastuspilates.fi) kanssa kohtasivat aivan sattumalta. Silloin keväällä en vielä viitsinyt ryhtyä paljon vaativaan remonttiin, sillä meillä oli käytössä vain vanha mulle sopimaton satula. Sovittiinkin, että otan yhteyttä heti kun uusi satula on saatu hankittua. Ja niin toissapäivänä vihdoin oli se päivä. Nyt on virallisesti startattu Kultahippuja Istuntaremontti 2018!

Lähdettiin ensimmäisellä tunnilla liikkeelle ihan perusteista. Koska poni on ollut vähän hitaammanpuoleinen ratsastaa, on mulle kehittynyt ikävä tapa puskea sitä omalla lantiolla. Toisinsanoen mukaudun hieman liikaa ponin liikkeeseen ja sitä myötä kuvittelen auttavani sitä liikkumaan, vaikka tosiasiassa häiritsenkin sitä enemmän kuin helpotan. Lisäksi Aira kommentoi mun vinouttani, jonka itsekin olen tiedostanut jo pitkään. Jotenkin karua kuulla kuinka paljon sitä onkaan tehnyt väärin, vaikka olihan se jo mulla tiedossa. Lähtökohtaisesti kuitenkin haluaisin istua ponin selässä häiritsemättä sitä liikaa ja niin että pystyn vaikuttamaan siihen pienilläkin istuntamuutoksilla. Goldi on herkkä poni ja kuuntelee istunta-apuja oikeasti todella hyvin, mä en vaan osaa käyttää omaa kroppaani vielä niin, että se ymmärtäisi mitä mä haluan. Kokoajan teen siitä itse kuuromman istunta-avuille tekemällä selässä liikaa ja olemalla epälooginen. Apua!

Harjoitusravi ennen

Meidän istunta hevosen selässä perustuu hyvin pitkälti keskivartalon hallinnalle. Silloin kun pakka on kasassa ja sen hallitsee pienintäkin lihasta myöten, voi oikeasti ratsastaa niin että se näyttää ulospäin kuin ei tekisi mitään. Jos taas selässä istuu löysä perunasäkki (minä) joka yrittää epätoivoisesti käyttää milloin mitäkin lihasta jännittämällä samalla jotain muuta niin ei mikään ihme ettei poni toimi kuin haluaisin. Mä kyllä hallitsen mun kroppani suhteellisen hyvin sitten kun joku mulle sanoo että mitä mun pitää tehdä. Osaan eristää eri lihakset ja käyttää niitä kunhan joku osaa kertoa mulle selkeästi milloin ja miten. Tähän mennessä mun istuntaa on lähinnä korjattu perinteisillä "kantapäät alas" "istu suorassa" "ryhti"-kommenteilla, jotka tietysti toimisivat varmasti hyvin kun olisi se perusta niille kunnossa. Mutta kun lähtökohtaisestikaan ei tiedä miltä sen oikean istunnan kuuluisi tuntua niin onhan sitä ihan hitsin hankala yrittää saavuttaa. Mulle on jouduttu ihan kädestäpitäen näyttämään, että mikä se jalan asento oikeasti hevosen selässä on. Kun pakonomaisesti yrittää vain työntää kantapäätä alas, menettää sitä lopunkin jalan rentouden - ei näin.

Eilen sainkin sitten sitä kädestäpitäen-ohjeistusta miltä sen keskivartalon ryhdin pitäisi tuntua. Lähdettiin ensin korjaamaan mun lantion asentoa. Ankanpyrstöasento pois ja alavatsalihakset sekä selän lihakset aktiivisiksi. Väitän tästä asennosta kireiden lonkankoukistajien lisäksi meidän vanhaa satulaa, joka väänsi väkisinkin mun alavartalon asennon ihan väärin. Kun istuin rehellisesti istuinluiden päällä, näytti meno heti paljon vakaammalta. Ponikin saa tilaa käyttää lantiotaan ja takajalkojaan paremmin kuin silloin kun istun pylly pystyssä takakaaren päällä. Kovin loogisia asioita, mutta silti itsekseen niin vaikeita korjata.

Harjoitusravi jälkeen

Ylävartalo mulla vetää helposti sellaiseen söpöön gorilla-asentoon, jossa yläselkä on lysyssä, olkapäät edessä ja kädet ties missä. Tuntuikin alkuun aivan nurinkuriselta yrittää istua rintakehä reilusti lantion päällä ja selkä kunnolla suorana. Peilistä asento näytti aivan ihanteelliselta, mutta mun kroppani väitti vastaan ettei se ole luonnollista. Huh minkä työn sitä saikin vatsalihaksilla tehdä ja tosissaan keskittyä siihen keskivartalon hallintaan.

Käytiin läpi kaikki askellajit vuoron perään, palattiin välillä vanhaan asentoon ja sitten taas korjattiin uuteen. Alkuun pakka oli hajota heti ensimetreillä, mutta Airan ihana pehmeä ääni korvassa muistutti täsmällisesti jokaisen lihaksen käytöstä. "Hengitä sisään, hengitä ulos, tiivistä lantionpohja, vedä napa sisään, liu'uta kyljet ja kylkikaaret...". Välillä teki mieli vain sulkea silmät ja vaipua transsiin, antaa ponin kuljettaa ja vain keskittyä korvanapista kantautuviin sanoihin. Ja niinhän mä oikeastaan teinkin. Ponin kanssa en tehnyt juurikaan töitä, ratsastin sitä puolipitkällä ja jopa pitkällä ohjalla, en keskittynyt siihen missä se pää menee, miten se vastaa tuntumaan eikä mun edes tarvinnutkaan. Kun mä löysin oikean tavan istua, oli poni rentona, hakeutui tuntumalle ja vastasi pieniinkin apuihin. Ei tarvinnut taistella pohjeavuista tai tuntuman säilymisestä, kun ratsastaja ei häirinnyt menoa ristiriitaisilla ohjeilla, vaan vain istui. Kokosin sen askellajeja pelkillä ylävatsalihaksilla ja pyysin pohkeesta eteen. Muoto säilyi ja reaktiot oli selkeitä - uskomatonta!

Tunnin edetessä istuminen tuntui koko ajan helpommalta ja helpommalta ja esimerkiksi lantio pysyi hyvin suorassa eikä lähtenyt karkailemaan takaisin ankka-asentoon niin helposti. Lopulta en olisi edes halunnut palata takaisin vanhaan todella epämiellyttävään asentoon. Se tuntui tasapainottomalta, holtittomalta ja epäreilulta ponia kohtaan. Kotiläksynä vatsalihasten löytäminen ja vahvistaminen. Keskivartalon lihakset ei ole tunnin jälkeen niin jumissa kuin pelkäsin, mutta alaselässä sekä ylävatsassa tuntuu kyllä eilisen treeni. Nyt kun poni on alkanut kulkea treenin ja uuden satulan myötä niin hyvin, on aika keskittyä omaan itseensä. Eilisestä alkoi oman istuntani parantamisen tehotreeni - tunnit Airan kanssa jatkuu vielä tehostetusti kerta viikkoon ainakin alkukesän ajan ja hyvin todennäköisesti tulevaisuudessakin tehokkaina ylläpitävinä treeneinä. Hyvin vapauttava tunne kuulla, ettei ole ihan toivoton tapaus ja tästä se suunta on vain ylöspäin. Pala palalta laitetaan istunta kuntoon ja tähdätään kohti täydellisyyttä.

Alla vielä videolla hieman korjattua sekä vanhaa istuntaa. Jos video ei näy, pääset katsomaan sen myös tästä.





sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kirsikankukkia


Lämpöä 29 astetta, auringonlasku, kirsikankukkia, poni ja monta sataa uteliasta ihmistä. Ei kokonaisuudessaan se skenaario joka me oltiin keväällä suunniteltu toteutettavaksi, mutta sillä on mentävä mitä on annettu. Ehkä vähän yllytyshullu pitää olla, että pakkaa ponin tiistai-iltana traileriin ja huristelee Helsinkiin pieneen kirsikankukkapuistoon parhaimpaan ulkoiluaikaan. Onneksi mua ei ole kovin vaikea ylipuhua ja siinä vaiheessa kun poni on jo kuskattu kopissa yli 45km kohteeseen, olisi hölmöä jos ei edes yrittäisi.

Jo viime vuonna Petra houkutteli mua lähtemään ponin kanssa kuvattavaksi kirsikkapuistoon, mutta kun kukinta-aika on niin lyhyt, meni se idea hieman sivusuun kun herättiin ajatukselle niin myöhään. Tänä vuonna oltiin jo ajoissa liikenteessä sopimassa päivää ja aikataulua. Aivan uskomatonta miten hyvä tuuri meillä kukinnan suhteen kävi. Satuttiin sopimaan päivä jolloin kukat olivat lähes tulkoon parhaimmillaan ja uskon, että ei montaa päivää myöhemmin enää olisi ollut niin kaunista kukoistusta.


Kirsikankukkien kanssa saa aina olla skarppina, sillä niiden kukinta-aika on erittäin lyhyt ja sen ajankohta riippuu hyvin paljon sääolosuhteista. Meillä Tuusulassa kirsikkapuut kukkivat jo aikaisin toissa viikolla, mutta Helsingissä kukinta tuli hieman myöhemmin. Virallinen kirsikankukkajuhla Hanami järjestettiin tänä vuonna lauantaina 19. toukokuuta, joka tällä kertaa jäi hieman myöhäiseksi kukinnan ajoituksen suhteen. Yllättävä lämpöaalto pisti vauhtia kukintaan ja jo äitienpäivänä pääsi nauttimaan ensimmäisistä kukkaan puhjenneista nupuista. Niinpä meidän tiistai-illalle sovitut kuvaustreffit sattuivat juuri otolliseen aikaan.

Puisto täynnä kirsikkapuiden katveessa illasta nauttivia ihmisiä ei toki ole se ihanteellisin tilanne ajatellen kuvauksia hevosen kanssa. Meilläkin oli visiona alunperin hyvin erilaiset kuvat kuin mitä lopulta väkijoukossa pystyi toteuttamaan. Hevonen keskellä Helsinkiä ei taida olla ihan se tavallisin näky ja kuvauspaikkojen ympärille kerääntyi valtava väkijoukko seuraamaan kuvien ottoa ja tietysti ikuistamaan myös omia kuvamuistojaan harvinaisesta tilanteesta.



Kuvausolosuhteet ei olleet helpot kuvattavien eikä kuvaajankaan näkökulmasta. Goldi olisi halunnut vain maistella ympärillä olevia kukkasia ja vihreää nurmea, kun minä taas yritin näyttää nätiltä samalla kun kannattelen ponin painavaa päätä ja yritän säästää kauniita kukkia täydelliseltä tuholta. Petra sen sijaan sai taiteilla ihmisten lomassa yrittäen löytää kuvakulmia, joissa ei ylimääräisiä henkilöitä näkyisi ja jotka silti olisi eduksi malleille. Siinä tilanteessa ei olisi ikinä uskonut kuinka upea lopputulos kuvauksista tulisikaan. Mun henkeni salpautuu kuvia katsellessa ja taas jälleen kerran ihmettelen miten Petra voikin olla niin taitava. Ehdottomasti alansa ykkönen - rautainen hevosvalokuvauksen ammattilainen ♥



Ihan minkä tahansa hevosen kanssa en olisi tällaiseen hullutukseen ryhtynyt. Pelkästään hevosen kuskaaminen vilkkaalle alueelle tuo omat riskinsä, saatika sitten kun lasketaan mukaan yhtälöön vielä massoittain ympärillä parveilevat ihmiset. Jo pelkästään kuvattavana paikallaan seisomiseen vaaditaan hevoselta hyviä hermoja. Kun siihen lisätään vielä ympärillä räpsyvät salamat, juoksentelevat lapset ja ihaileva yleisö vaatii se ponilta jo erittäin vakaata luonnetta. Täytyy muistaa, että sinä olet poneinesi se, joka tungeksii keskelle muiden mukavaa päivänviettoa - silloin on tärkeää myös pitää huoli ettet ole suureksi häiriöksi. Olet aina itse vastuussa hevosesi käytöksestä ja varminkin kaviokas voi olla arvaamaton uudessa tilanteessa. Me ei osattu ajatella puiston olevan niin täpötäyteen ahdettu tiistai-iltana, jos oltaisiin tiedetty oltaisi suunniteltu kuvaus eri aikataululla. Nyt poni oli kuitenkin jo kuskattu kohteeseen ja tiedän satavarmasti Goldin osaavan käyttäytyä erikoisemmissakin tilanteissa. Onhan sen kanssa tullut käytyä jo aiemmin ties vaikka missä. Niinpä suunnattiin pienen kultaisen kanssa kohti ihmismassoja.

Saan olla mun kultaisesta kyllä niin ylpeä! Se kulki kuin koira mun vierelläni väkijoukossa pujotellen kävelytiellä kukkia kuvailevien ja illasta nauttivien ihmisten lomassa. Ei hiventäkään hermostuneisuutta, ei yhtäkään vihaista ilmettä eikä ainoatakaan läheltäpiti-tilannetta. Ainoa Goldia häirinnyt asia oli kuin tarjottimella tarjoillut ihanat vaaleanpunaiset kukkaset joita EI SAANUT SYÖDÄ, tyhmä äiti! Välillä ihmettelen kyllä ihmisten itsesuojeluvaistottomuutta ja ehkä tietynlaista röyhkeytttä erikoisissa tilanteissa. Luojan kiitos mun poni ei ole potkivaa sorttia, muuten saattaisi maailmassa olla tällä hetkellä muutama lapsi vähemmän. Sen sijaan G nautti ihmisten huomiosta ja otti kärsivällisesti tarjotut rapsutukset vastaan. Mun poni on niin täyttä kultaa myös sisimmässään - maailman paras poni!



KUVAT: Petra Lönnqvist / hestafoto.com

Oletko vamistumassa nyt keväällä tai kenties pääsemässä ripille kesällä? Vai tahdotko muuten vain ikuistaa kauniita hetkiä yhdessä rakkaimman silkkiturpasi kanssa? Varaa aikasi taatusti upeisiin kuvaustuokioihin! Käyttämällä koodia "KULTAHIPPUJA" saat valokuvauskuvauslahjakortin omaan taianomaiseen kuvaustuokioon tarjoushintaan 149€ (norm. 170€)

Lahjakortin hintaan sisältyy valokuvauksen suunnittelu, valokuvaus, koevedokset sekä 6 kpl valmista jälkikäsiteltyä digivalokuvaa kuvattavan itsensä valitsemista otoksista. Lahjakortti on voimassa yhden vuoden. Suosittelen ehdottomasti hyödyntämään tämän erikoistarjouksen, Petra osaa taitavasti ohjata mallejaan ja loihtii hieman ujommastakin poseeraajasta huippumalliainesta!


Tarjous voimassa 10.6.2018 asti!


___________________________________________________________________________

Behind the scenes kuvista ja assaroinneista kiitos Eeva Laakso ja tietysti erityismaininta meidän kuskille ja apukädelle Netelle, joka oli korvaamaton apu näitä kuvauksia järjestettäessä! ♥

torstai 17. toukokuuta 2018

Astetta enemmän potkua

Vaikka kilpailuita onkin järjestetty jo muutaman kuukauden ajan ja mekin ollaan jo muutamissa ehditty kiertämään, ei kisakausi tunnu koskaan alkaneen kuin vasta ensimmäisten ulkokilpailuiden myötä.

Perinteisesti meillä korkattiin ulkokisakausi taas Helsinki Pony & Young Riders Eventissä - viikonlopun yli kestävissä poni- ja nuorten ratsukoiden täyttämässä tapahtumassa Laakson ratsastusstadionilla. Viime vuonna HePE järjestettiin poikkeuksellisesti Ratsastuskeskus Ainossa, mutta kyllä se vain niin on, että Helsinki Pony Event kuuluu Laaksolle!



Viikonlopuksi sattui aivan uskomaton sää, vaikea vieläkään uskoa että näin toukokuun puolessa välissä kilpailuita sai seurata pelkät sortsit jalassa auringosta nautiskellen! Tietysti kilpailevien ratsukoiden kannalta kolmenkymmenen celsiusasteen kuumuus tuntui aika karmealta, mutta näin katsojana ei kyllä ollut valittamista. Eikä ponikaan tuntunut olevan kuumuudesta moksiskaan.

Ohjelmassa oli lauantaina Ponicupin 100cm taitoarvosteluluokka sekä 110cm avoin luokka. Metrissä luulin ponin olevan laiskalla tuulella, mutta Nella olikin vain säästellyt ponia seuraavaa luokkaa ajatellen. Tytöt selvittivät radan siistillä ja maltillisella nollatuloksella ja sijoittuivat taitoarvostelussa jaetulle viidennelle sijalle - hyvä!



Metrikympissä ponista alkoi löytymään jo astetta enemmän potkua ja se hyppäsi terävästi ja kevyesti yhdellä erittäin harmillisella hipaisupuomilla seitsemännelle sijalle. En tiedä miten meillä aina tulee noita kevyitä pudotuksia - katsomoon ei edes huomaa että poni osuisi puomiin, mutta silti se vain tumpsahtaa kannattimiltaan. Sääli sinänsä, kun nollatuloksella tytöt olisivat sijoittuneet kolmansiksi! Ei uskottu tyttöjen sijoittuvan lainkaan, mutta rata osoittautuikin haastavammaksi kuin luultiin, eikä kovinkaan moni luokassa ratsastanut ponin hyvätempoisen nelosen edelle tuloksissa. Goldi ja Nella kuskeineen kuitenkin oli jo tässä vaiheessa hyvää matkaa reitillä kohti kotia, eikä näin ollen tyttöä ja ponia saataisi palkintojenjakoon. Toisaalta hyvä, että sijoitus oli seitsemäs, sillä jos oltaisi sijoituttu kuuden parhaan joukkoon olisin omistajana joutunut palkintojenjakoon - nyt sain kerätä vain ruusukkeen matkaan ja suunnata ponin perässä tallille.

Tiukka tiimipalaveri ennen seuraavaa luokkaa ;)



Sunnuntaina tytöt ottivat osaa Ponicupin 110cm-luokkaan. Jostain syystä poni ei ollut ihan hereillä alkuradasta ja nappasi kakkoselta puomin matkaansa. Pudotuksen jälkeen tuntui kuitenkin että poni ja/tai tyttö sisuuntui kolahduksesta sen verran, että loppurata olikin sitten ihan omaa sarjaansa. Ei enää turhia puomivirheitä ja rata eteni kaikin puolin aivan loistavasti. Sen fiiliksen kun saisi ihan ensimmäiseltä esteeltä asti, uskoisin että alkaisi nämä turhat kolauttelutkin jäädä historiaan. Ihan kuin poni ei tajuaisi olevansa kisaradalla kuin vasta kesken suorituksen *tähän facepalm-emoji*.

Jo melkein hävettää että aina hehkutan tyttöjen suorittaneen paremmin kuin koskaan ennen, mutta siltä se tuntuu taas. Ulkokausi on vaan niin meidän juttu. Vaikka hallissakin poni on tänä keväänä suorittanut aivan ylivoimaisen hyvin, on se kuin aivan eri poni ulkona. Goldin laukan poweri kasvaa ainakin sadalla hevosvoimalla ja hypyt on niin kevyitä ja teräviä. Ulkokisakausi 2018 - täältä me tullaan ja lujaa!




Kuvista kiitos Eeva Laakso ♥