maanantai 14. tammikuuta 2019

Ihan vieraassa selässä

On aina todella jännittävää kun pääsee kokeilemaan uusia hevosia ja poneja. Kun joka päivä puksuttelee menemään vain sillä omalla tutulla ja turvallisella ponilla, saattaa välillä jopa hieman vahingossa turtua omalle ratsatsukselleen. Sitä oppii tietysti ratsastamaan sitä omaansa niin, että se liikkuu mahdollisimman hyvin, mutta taito soveltaa näitä asioita muille hevosille kuitenkin unohtuu helposti jos sitä ei pääse harjoittamaan. Vaikka lähtökohtaisestihan kaikkia hevosia ratsastetaan samoin; perusistunta ja avut on vakioita. Niiden käyttö ja soveltaminen hevoskohtaisesti on asia jonka oppii vain tekemällä. Niinpä kun tuttavani Saima (http://instagram.com/saimalitalo_equestrian) pyysi minua suorittamaan hänen joululakenteriluukkunsa, vastasin ehdottomasti kyllä!

Hirveästi mua jännitti, kun Bella on näin sivustaseuraajan silmin vaikuttanut erittäin herkältä ja säpäkältä ratsulta enkä tiennyt osaanko enää lainkaan tulla toimeen sellaisen kanssa. Aikoinaanhan olin enemmän viehättynyt näistä hieman kuumemmista tapauksista ja Goldi on kaukana siitä minkälaisesta ponista olin itselleni joskus haaveillut. Nyt tietysti on jo niin tottunut tuttuun ja turvalliseen Goldiin (joka sekin on alkanut kyllä löytää itsestään sitä kisaponin luonnetta hiljalleen), että tuollainen viritetty jousivieteri tuntui ajatuksena kovin jännittävältä. Onneksi Bella on kuin onkin erittäin kiltti, vaikka aika paljon energiaa siitä pienestä pakkauksesta löytyykin.




Kun kipuan uuden hevosen selkään huomioin tietysti ensimmäisenä mitä hevosen vakituinen ratsastaja hevosesta ja sen ratsastamisesta kertoo. Onko jotain erityisiä asioita joita tulisi huomioida, jotta yhteistyö lähtisi sujumaan mahdollisimman hyvin. Joskus hevonen vaatii tietynlaisen verryttelyn lähteäkseen käyntiin ja toinen taas aattaa kerätä virtaa ylimääräisistä asioista. Bellan kanssa lähdin ensin vain kävelemään puolipitkin ohjin. Poni ei ole kovin tottunut vieraisiin ratsastajiin ja jännittikin alkuun todella paljon uutta kuskia. Bella on vasta nuori ja melko vireä tapaus, joten se vaati hetken totuttelun ja verryttelyn ennen kuin yhteistyö lähti luistamaan. Rauhallisella äänenpainolla kehuen ja kiittäen pienestäkin rentoudesta päästiin pikkuhiljaa alun altajuoksemisesta hiljalleen työstämään ponia rennommaksi ja aktiivisemmaksi pohjeavuille.

En ensimmäisellä ratsastuskerralla yleensä hae hevosen kanssa muuta kuin ohjaustehosteet ja oikeat nappulat kuntoon. Taivuttelen, teen siirtymisiä ja ratsastan erilaisia teitä. Bellan kanssa tehtiin paljon ympyröitä ja vaihdeltiin suuntaa usein, niin sain sen jumpattua paremmin läpi molemmista kyljistä. Alkuun se olikin hieman vino ja jännittynyt kauttaaltaan, eikä oikeastaan ottanut ratsastajan pyyntöjä kuuleviin korviinsakaan, puksutti vain tyytyväisenä uraa eteenpäin just sitä vauhtia kun itse halusi. Kun sain ponin paremmin kuulolle tultiin itseasiassa aika hyvin toimeen. Sillä on todella miellyttävät askellajit ja työskentelymotivaatio kohdillaan. Mulle tällaiset säpäkämmät tapaukset on niitä tutuimpia kautta aikojen ja Bellan selässä oli melko kotoisa olo. Vaikka se onkin ylikasvanut poniksi, ei se siroutensa ansiosta tuntunut lainkaan isolta ja menee kyllä ihan kympillä ponista!




Kokeiltiin jopa ”hypätä” kavalettia pari kertaa, kun mä tunnetusti olen niin hurja esteratsastaja. Bella ylitti valtavan kavaletin varmasti ja rennosti ehkä yhteensä neljä kertaa. En tiedä mistä tämä villitys aina kokeilla hypätä kaikilla uusilla hevosilla tulee, kun Goldillakaan ei tule hypättyä kuin ihan joskus ja jouluna. Noh voinpa sanoa myös hypänneeni ponilla (tässä vaiheessa jätetään tuo kavalettiosuus kertomatta)!

Ei lainkaan hullumpi tapaus tämä uusi nuori tuttavuus. Bellassa on valtavasti potentiaalia ja työmotivaatio on ponilla kohdillaan - sen kanssa pääsee aivan varmasti vielä pitkälle. Iso kiitos Saimalle ponin lainasta, tulen mielelläni myös uudestaan! Oona oli ikuistamassa ratsastuksen kameraansa, joten postauksen kaikki kuvat luonnollisesti @copy; Photoona




perjantai 11. tammikuuta 2019

Rutiinit hukassa


Yli kolmen viikon tauko tallilta on saanut rutinoituneimmankin ihmisen aivan sekaisin. Mä tykkään tehdä askareet aina tietyllä rutiinilla. Niin ne sujuu aina jouhevasti ja muistan myös varmasti tehdä kaiken vaadittavan, kun joka kerta tekee samalla tavalla. Tai ainakin teoriassahan se menee näin - yleensä mun rutiinien jouhevuus kärsii kun jään suusta kiinni joka paikkaan.

Nyt loman jäljiltä se rutiinien ihana sujuvuus on kärsinyt kyllä ihan muistakin syistä kuin suuresta suusta. Tuntuu että koko pakka on ollut aivan levällään ja leviää entisestään kun sitä yrittää saada kasaan. Olevinaan noudatan niitä tuttuja ja hyväksi todettuja rutiineja, mutta toteutus kyllä rakoilee pahemman kerran. Nyt muutaman päivän talleilun jälkeen rytmi alkaa hiljalleen tasaantua eikä olo ole enää ihan niin hajamielinen kuin tiistaiaamuna. Koko tallireissun ajan oli sellainen olo että sinkoilee vain ympäriinsä kuin päätön kana ja joku unohtuu koko ajan matkasta.
Hassu tunne kun hevostakin varustaessa on sellainen olo kuin sitä ei olisi tehnyt montaakaan kertaa elämässään. Muistinkohan nyt varmasti kaikki varusteet? Varmuustsekkaus kymmenen kertaa ja silti sellainen olo että jokin unohtui. Maneesiin päästyä totesin että jalustimethan ne jäi - ei muuta kuin kipinkapin tallista jalkkareita hakemaan. Ihan ilman en viitsinyt tässä vaiheessa hypätä selkään, kun jo jetlagin ansiosta olo oli hieman hutera pitkästä ratsastustauosta puhumattakaan. 




Hevosen selässä olo oli kuin vasta-aloittaneella. Satula tuntui äärettömän kotoisalta, mutta raajat ei tehneet lainkaan yhteistyötä keskivartalon kanssa. Työstettiin sekä ratsastajaan että sen myötä poniin rentoutta tovin maneesissa isoilla kaarevilla urilla taivutellen. Siirtymisillä sain ponia paremmin selän läpi ja loppua kohden se alkoi jännittyneen ja jäykän sijasta tuntua taas elastiselta omalta itseltään. Puolen tunnin maneesissa jumppailun jälkeen suunnattiin suosiolla pellolle hankeen laukkailemaan. Ei olisi kyllä paremmin voinut kotiinpaluuta toteuttaa, kuin viilettämällä ponin kanssa tuhatta ja sataa lumipyryssä pellolla. Jäiset, melkein vesisateiset hiutaleet pisteli kuin pienet neulaset poskipäitä eikä silmiä voinut pitää viimassa auki. Ponikin kuvista päätellen veti puolet spurteista silmät kiinni, kuski vilkuili välillä ripsien lomasta että pysytään vielä pellolla. Pellolla olisi niin hauska vääntää myös huolellisemmin dressagea, mutta se saa vielä odottaa valoisampia aikoja ja vähemmän lumipyryisiä päiviä.

Kun päästiin talliin jätin ponin vielä lämmittelemään viltin alle kun turvotin sille puuron jonka lahopäissäni myös unohdin valmistella ennen ratsastamaan lähtöä. Kamojen poislaitossa kului ylimääräinen puolituntinen kun yritin saada osan putsattua, kuivattua ja vietyä paikoilleen ja loput vietyä kuivariin roikkumaan, joten puurokin ehti hyvin turvota sillä aikaa. Turvotan näin talvella Goldille ratsastuksen jälkeen tarjoiltavasta puurosta extravetistä, jotta se saisi riittävästi nesteitä itseensä kun ulkona ei ole jatkuvasti vettä tarjolla. Hyvin maistui pieni pellavapirtelö ratsastuksen jälkeen ja ei muuta kuin poni pihalle.






Teen aina ennen lähtöä tallilta vielä viimeisen kierroksen karsinalla ja varustehuoneessa että kaikki tavarat on varmasti paikoillaan ja ponilla on kaikki kunnossa iltaa tai yötä varten. Tällä viikolla olen tehnyt sen joka päivä ainakin kolme kertaa ja joka kerta on ollut vielä jotain fiksattavaa. Päivä päivältä huomaa kuinka rutiinit hiljalleen palaa ohjelmistoon eikä olo ole enää ihan yhtä toivoton. Ehkä ensi viikolla pääsisi jo tästä kaoottisuudesta eroon ja saisi ajatuksia sen verran kasaan että touhu palaa entiselleen.

Startattiin vuosi oikein reippaasti heti ikuistamalla ensimmäinen ratsastuskerta valokuvin. Mulla tapana on potkaista hommat aina reilusti käyntiin ja niin myös tänä vuonna. Uskollisesti Vilma raahautui aamutuimaan lumituiskuun kamera kourassa tehden yhden poninomistajan jälleen ikionnelliseksi kuvataiteellaan.