Agilitymestaruus

Saatoin saada Goldilta muutaman oudoksuvan mulkaisun kun lähdin taluttamaan sitä tehtäväradalle. Jos poni osaisi puhua, olisi se varmasti huokaissut syvään ja todennut, että "kaikkea me ollaan yhdessä tehty, mutta tämä oli kyllä pohjanoteeraus". Tässä vaiheessa mietit jo varmaan, että hetkinen. Otsikossa puhutaan agilitymestaruudesta ja teksti alkaa kertomalla jostain radasta ponin kanssa. Jep, me osallistuttiin näyttelyiden yhteydessä järjestettyyn newforestinponien agilitymestaruuskilpailuun! Kaikkeen ne mutkin saa yllytettyä mukaan...

Mä tiesin jo etukäteen että radalla on meille muutama kompastuskivi joiden kohdalla saatettaisiin joutua keskustelemaan tovi siitä mitä tehdään. Varsinkin, kun harjoittelukertoja oli takana pyöreä nolla. Lahjattomat treenaa ja niin edespäin...

Rata alkoi iisillä pujottelutehtävällä. Poni seurasi perässä hieman tympeä ilme naamallaan, mutta pujotteli hienosti. Pujottelun jälkeen tultiin sillalle, joka oli tarkoitus yhdessä ylittää. Tai ainakin poni pitäisi saada siitä yli, ohjaajalla ei kai ollut niin väliä. Me ollaan maastoillessa ylitetty muutamia siltoja, joten tiesin kokemuksesta että lankkuviritelmä varmasti alkuun jännittäisi Goldia. Saatiin muutaman kerran ottaa uusi lähestyminen ja kerroin ponille pariinkin otteeseen ettei ole sellaista vaihtoehtoa kuin ohimeno. Tällä tehtävällä erävoitto mulle ja poni käveli lopulta nätisti sillan yli. Sillan jälkeen oli vuorossa sammakkolampi. Vähän hassua sinänsä, kun ajattelisi sillan nimenomaan ylittävän lammen, mutta tällä kertaa sen läpi piti kahlata sillan ylityksen jälkeen. Sammakkolampena toimi maahan levitetty sininen pressu, jonka reunoilla kurnutteli (luojan kiitos) leikkisammakoita. Pressu ei ollut ponille lainkaan niin paha juttu, paitsi että kun olisi pitänyt pysähtyä, oli Goldi vähintäänkin sitä mieltä, että alla on upottava suo ja sammakot varmasti lihansyöjäyksilöitä. Noh, nätisti se pysähtyi muutamaksi sekunniksi sentään ja saatiin tehtävältä täydet pisteet, jes! Seuraavaksi edessä oli suikaleverho. Vähän samantyylinen kuin pihatoissa käytetään ovien edessä, paitsi että tämä oli ihan vaan lakanasta silvottu. Sille tehtävälle tyssäsikin meidän tie. Poni ei sitten millään suostunut kävelemään tuon hirvityksen läpi. Houkuttelin, pakotin, otin uusia lähestymisiä ja yritin jopa vähän suuttua, mutta ei. Poni oli kuin juurtunut paikoilleen. Lopulta jouduin toteamaan tappion tältä esteeltä ja kiertämään sen jotta seuraavakin pääsisi joskus suorittamaan rataa...

 

 

Hetken huokaisu helpotuksesta, seuraavat kolme estettä olisi ainakin ihan varmasti helppoja! Ensin jumppapallon kuljetus ämpäristä toiseen - helppoa, kun taluttaja sai kantaa pallon ja ponin tarvitsi vain seurata perässä. Seuraavaksi ristikkoeste, luulisi olevan esteponille helppo nakki, mutta Goldi oli kuin ei olisi ikinä ennen eläessään hypännyt ainoatakaan estettä. Etuosa tuli hyvin yli, mutta takaosan kanssa poni suorastaan kompuroi esteen yli. Hienoa poni! Kolmas helpoista osoittautuikin sitten taas yhdeksi vaikeimmista - kahden puomin välistä peruuttaminen. Peruuttaminen on kuitenkin asia mitä me tehdään arjessa oikeastaan päivittäin. Kuitenkin punaiset puomit olivat vähintäänkin epäilyttävästi siinä maneesin hiekalla, eikä niiden väliin voinut mennä missään nimessä. Lopulta vähän raakaa voimaa käyttäen sain peräpään menemään oikeaan suuntaan ja ponin läpi esteestä.

Tiedättekö sen, kun karma potkaisee ja kunnolla. Aiemmin tokaisin eräällä ponilla olleiden vaikeuksien jälkeen, että onneksi G varmasti kävelee tuosta ihan muina miehinä. No ei muuten kävellyt. Maahan asetettu hularengas, jonka sisään piti asetella joko etu- tai takajalat, oli ponin mielestä mustasta aukosta heti seuraava. Se kiersi rengasta kuin kissa kuumaa puuroa. Lopulta mua alkoi pyörryttää niin paljon, että oli pakko ottaa järeämmät keinot käyttöön. Rataa esitellessä sanottiin, että esteet sai ylittää keinolla millä hyvänsä, kunhan lopputulos on kuitenkin tehtävänannon mukainen. Niinpä menin ja nostin ponin molemmat etujalat renkaaseen yksi kerrallaan. Jes, voitin taas! Kaksi tehtävää jäljellä.

Tässä vaiheessa rataa Goldi oli sitä mieltä, että ihan sama mitä eteen tulee, on se vähintäänkin epäilyttävää. Sitä mieltä se oli myös seuraavan tehtävän porkkanasta. Jep, poni haisteli ongen päässä roikkuvaa porkkanaa hyvin epäluuloisesti ja näin miten se oikein prosessoi asiaa pienessä pässään. Mikähän koira tähänkin on haudattuna, vähintäänkin joku on myrkyttänyt porkkanan, parempi olla edes maistamatta. Siis mitä?? Maailman ahnein poni jättää syömättä suoraan nenän edessä roikkuvan porkkanan. Mitä mä nyt keksisin? Ohjaaja ei saanut koskea porkkanaan käsin, niin nappasin sitten itse hampailla kiinni ponin nenän edessä killuvasta herkkupalasta ja tarjosin sitä niin ponille. Kyllä se sitten uskalsi varovaisesti maistaa sitä kun mä olin ensin uhrautunut. Viimeinen tehtävä ei enää vaatinut ponilta muuta kuin säkin sisällä hyppivän omistajan seuraamista maaliviivan yli. Onneksi poni sentään on jo niin tottunut mun hillumiseen sen ympärillä, ettei se reagoinut säkkihyppelyyn lainkaan. Jihuu, taisteluiden kautta voittoon ja maaliin vain yhdellä varsinaisella tehtävästiplulla!

Suorituksen ikuistamisesta kuvin kiitos Kiia Kuokka / Tunturiharakka.net

Suorastaan säälittävällä suorituksella lunastettiin kuitenkin neljäs sija forestien mestaruuskisassa! Yhdeksän estettä kymmenestä suoritettu ja aika jotain päälle viiden minuutin. Ei mun mielestä lainkaan huonommin ajatellen ettei olla ponin kanssa juuri tehty mitään tällaisia erikoisia asioita. Kisan jälkeen sain luvan jäädä vielä maneesiin treenaamaan meille vaikeita esteitä palkintoporkkanoiden kera. Pienellä avustuksella päästiin vihdoin verhon läpi ja sain ponin astumaan ihan itse renkaaseen. Päätin, että nyt ryhdytään treenaamaan näitä tehtäviä niin että seuraavalla kisakerralla viedään sitten kevyesti voitto kotiin. Ei sillä, että mä olisin lainkaan kilpailuhenkinen...

Alla vielä video suorituksesta kaikessa komeudessaan (jos video ei näy, klikkaa tästä). Olisi ehkä auttanut jos olisin tajunnut kantaa porkkanaa houkuttimena koko radan ajan!