sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Se joka väitti ettei rahalla voi ostaa onnea, ei koskaan omistanut hevosta


 Eilen siitä tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta, kun allekirjoitin omistajanvaihdospaperin ja klikkasin verkkopankista "maksa"-painiketta. Mä olin ostanut itselleni ponin. Ihan oikeasti.

Se, että päädyin parikymppisenä, vasta koulusta valmistuneena kosmetologina, hankkimaan itselleni hevosen ei todellakaan kuulunut mihinkään tulevaisuudensuunnitelmiini siinä vaiheessa. Ostopäätös ei ollut kovinkaan pitkän, mutta sitäkin syvemmän harkinnan tulos - olisiko mulla mahdollisuus ylläpitää omaa hevosta? Tein laskelmia, pohdin ja keskustelin asiasta sekä äitini, että poikaystäväni kanssa. Ja jotain ihmeen kautta päädyin siihen lopputulokseen, että mulla olisi varaa ostaa elämäni ensimmäinen ikioma hevonen.

Hevosenomistajuus ei todellakaan ole se kaikista helpoin ja halvin "harrastus". Monella hevosia harrastamattomalla on vaikeuksia käsittää sitä, miten paljon aikaa ja rahaa olen valmis upottamaan tuohon pieneen kultaiseen. Asiakaspalvelutyössä tulee monesti juteltua niitä näitä asiakkaiden kanssa ja valehtelematta lähes joka kerta kun puheeksi tulee mun oma hevonen, on vastassa toisaalta järkyttynyt, mutta myös ihaileva reaktio.

"Eikö se ole todella kallista?" on yleensä ensimmäinen kysymys. No onhan se. Niin kallista, että jätän suosiolla laskematta mitään tarkkoja kuukausibudjetteja. Tiedän noin suurinpiirtein mitä pakollisiin kuluihin menee (tallivuokra, kengitys, ruoat, vakuutus, eläinlääkärimaksut), mutta niiden lisäksi poni vie kyllä paljon enemmän kuukaudessa. Pakolliset kulut meillä pyörii kuukausittain siinä vajaassa tuhannessa eurossa - ei jää palkasta paljoa käteen enää omiin huvitteluihini. Olen tehnyt tietoisen valinnan ja päättänyt uhrata suuren osan elämästäni hevoselle ja olen erittäin tyytyväinen siihen päätökseen. En oikeastaan käy ulkona juhlimassa kuin harvakseltaan, syödään ulkona erittäin harvoin ja vaatteita ostan itselleni pääosin vain tarpeeseen. Toisaalta kun muutenkaan ei jaksa juhlia jatkuvasti, vapaa-aika kuluu tallilla ja päällä on töissä työvaatteet ja vapaa-ajalla useimmiten tallivaatteet, ei kyseisiä "ylimääräisiä" menoja edes kaipaa. Mä olen sitä mieltä, että rahansa voisi käyttää paljon huonomminkin kuin maailman ihanimpaan omaan poniin!

"Pitääkö sun sitten käydä joka päivä tallilla?" on seuraava kysymys; no joo, pitäähän siellä käydä! Toki poni selviäisi myös jokusen päivän tallityöntekijöiden armoilla, mutta mä olen sen verran tunnollinen kaveri etten voi jättää ponia täysin oman onnensa nojaan. Käyn siis tallilla ihan joka ikinen päivä, poislukien luonnollisesti ne kerrat, kun tiedän että joku muu on hoitamassa ja liikuttamassa ponin. Ja välillä käyn silloinkin moikkaamassa ponia. Parhaimmassa tapauksessa mä olen herännyt aamulla kukonlaulun aikaan ja ajanut tallille hoitamaan ponia ennen töitä ja heti töistä päästyäni suunnannut auton nokan takaisin samaan osoitteeseen. Ja jatkanut tätä monta viikkoa putkeen. Toki tämä on ollut poikkeustilanne ponin terveydellisten seikkojen takia, mutta ei se tuntunut ylimalkaisen haastavalta toteuttaa. Mä olen ostanut ponin ja täten sitoutunut sen hoitamiseen tilanteesta riippumatta. Toki joskus voisi olla järkevää oman jaksamisen kannalta tajuta pyytää apua, mutta kun on jääräpää niin on jääräpää ja haluaa hoitaa asiat IHAN ITSE.


Nämä kaksi vuotta hevosenomistajana ovat kuluneet erittäin nopeasti. On hassua miten normaalilta se tuntui heti alusta alkaen. Vaikka omaa vapaa-aikaa rokotettiin kertaheitolla erittäin rankalla kädellä, en ole edes osannut kaivata sitä. Tai oikeastaan en edes muista millaista mun arki oli ennen hevosta. Mitä mä olen oikein tehnyt vapaa-ajalla? Mä olen luonteeltani ihan todella tekeväinen ihminen, enkä osaa ottaa rennosti. Se on tietyissä asioissa ihan hyvä luonteenpiirre, mutta myös samalla todella huono. Välillä päivät on niin kiireisiä ja täynnä ohjelmaa, että hyvä kun ehdin aamiaisen jälkeen syömään mitään. Tänäänkin juuri päivittelin, kuinka kummalliselta tuntuu ettei ensi viikonloppuna ole mitään sovittua menoa. Mulla ei siis ole ensi viikonloppuna mitään muuta pakollista kun tallilla käynti, eikä sitäkään voi pakolliseksi sanoa. Kuitenkin tiedän, että ensi viikonloppukin tulee aivan varmasti täyttymään. Koskahan sitä oppisi sanomaan ei?

Vaikka se tietyllä tavalla onkin rankkaa kuluttaa joka päivä monta tuntia pitkän työpäivän päätteeksi ulkona touhuten, on se mulle myös erittäin terapeuttista. Se kun pääsee tallille ja kuulee oman ponin hörinän tervehdykseksi, saa huonoimmankin tuulen väistymään ja levittää korviin ulottuvan hymyn kasvoille. Hevosenomistajuus ei aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kai se on tämä hulluus joka saa ponitytön uhraamaan valtavan palasen elämästään sille rakkaimmalle silkkiturvalle.

Kuvat © Vilma Töyräs ♥ 


 
 

5 kommenttia:

  1. Sä olet Daniela paras mahdollinen omistaja Goldille 💛 tiedä se!

    VastaaPoista
  2. Ihana postaus, onnea kahdesta vuodesta ❤️

    VastaaPoista
  3. Onnea kahden yhteisen vuoden johdosta! <3 Ja hei, täysin samaistuttavaa! Vaikken itse tämän ikäisenä joudukaan hevosen kuluja maksamaan, aika siihen menee ja uhrauksia on tehtävä. Mutta on se hevonen vaan kaiken sen vaivan arvoinen. <3

    VastaaPoista