Projekti: dressageponi

Olette varmaan lukeneetkin vanhemmista postauksista mun salaisesta haaveesta koulia Goldista ihan oikea dressageponi ja nyt uusin tiimivahvistus vihdoin mahdollistaa tämän haaveen toteutuksen. Maaliskuun alussa Team Goldi-remmiin liittyi nimittäin ihka oikea dressagevahvistus nimeltään Sinna, jonka projektina on koulia allekirjoittaneesta ja ennen kaikkea tämän ponista ihan oikea koulutaituri. Nyt kun yhteistyötä on menty eteenpäin jo muutaman kuukauden verran, ajattelin vihdoin kirjoitella hieman meidän kuluneesta tuupparikeväästä ja tulevan kesän treenitavotteista.

No, jotta esteponista voidaan koulia dressageponi, on tietysti ihan ensi alkuun tehtävä selässä keikkuvalle kuskille jotain. Vieläkään en ole lähelläkään kouluratsastajaa, mutta nyt osaan jo suurinpiirtein pitää tasaisen tuntuman ja ratsastaa ponin oikealla tavalla kohti sitä tuntumaa. Se on hassua, miten sitä on aina teoriassa tiennyt, miten tulisi ratsastaa. Siis niin kun kirjan sivuilta lukiessa kaikki on selvää pässinlihaa, mutta käytännössä niiden asioiden toteuttaminen ei ole koskaan ollut mulle helppoa. Ensimmäisiä oivalluksia omaan ratsastukseen koin jo viime vuoden puolella, kun käväisin Keräsen Venlan puomi-kavalettitunnilla. Venla näytti mulle ihan kädestä pitäen mitä se jalka rentona ja kantapää alhaalla oikein tarkoittaa ja miltä se oikeaoppinen tuntuma suussa tuntuu. Siitä eteenpäin on ollut huomattavasti helpompaa työstää omaa ratsastusta, kun tietää miltä sen pitäisi tuntua. Olen alkanut analysoimaan omaa ratsastusta tämän jälkeen aika paljonkin ja kun perusasiat oli saanut kuntoon, on ollut helpompi myös puuttua omiin virheisiin. En siis tosiaankaan väitä vieläkään olevani lähellekään valmista kauraa, mutta nyt osaan jo tiedostaa omat virheeni ja jopa korjata niitä. Edelleen jalka seilaa aika-ajoin siellä sun täällä, eikä käsi pysy jatkuvasti nätisti kannettuna, mutta vauvan askelin näen koko ajan parannusta omassa toiminnassani.

Ponin kanssa aloitettiin treeni löytämällä oikea tapa liikkua. Luonnollisesti tuntumaan luottaminen oli hakusessa allekirjoittaneen ongelmien takia ja sen takia saatiinkin tehdä alkuun hommia, jotta saataisiin poni rehellisesti venyttämään kohti kuolainta. Poni on jäänyt helposti tavallaan linkkuun edestä; on ikään kuin tuntumalla, mutta kuitenkin jää hieman tyhjäksi eikä tule rehellisesti kuolaimelle (näkyy esimerkiksi siinä, kun annat lisää ohjaa ja poni nousee heti muodosta, eikä seuraa kuolainta venyttääkseen kaulaansa). Tämän olen todennäköisesti aikaansaanut ratsastamalla liian lyhyellä ja epävakaalla ohjalla antamatta ponille oikeasti tilaa ja mahdollisuutta kunnolliseen tuntumaan. Voin vain kuvitella, miten epämukavalta tuntuu liikkua niska lukittuna... Edelleen pidemmän koulutreenitauon jälkeen saattaa olla pientä hakemista löytää oikea fiilis, mutta joka kerta se tulee nopeammin ja nopeammin takaisin. Kaulakin on saanut ihan uudella tavalla ylälinjaa kun oikeantyyppinen liikkuminen on löytynyt - koko poni muuttuu ihan silmissä!

Tuntuman lisäksi poni tarvitsi selkeästi lisää aktiivisuutta liikkeeseen. Goldi ei koskaan ole ollut mikään liitokavio, vaikka sillä oikeasti onkin ihan kivat askellajit ja välillä sitä kouluponiraviakin on väläytelty. Se ei myöskään ole koskaan ollut mikään suurin sileäntreenin fani, mutta jo muutamassa kerrassa ponin tapa liikkua itse eteen muuttui hurjasti. Tuntuu siltä että Goldikin on nyt löytänyt sen mukavuuden tehdä, kun vihdoin selässä keikkuva kuski osaa pyytää oikein ja näyttää selkeästi mitä haluaa. Edelleen se on hieman diesel-mallia, mutta eteenpäinpyrkimys ja jalkojen liikeradat vain kasvaa koko ajan - enää ei tarvitse herätellä ihan niin paljoa ennen treeniä.

Pohjeavut on olleet Goldille pieni punainen vaate ja se tulkitsi ne etenkin alkuvaiheessa vahvasti eteenpäinvievinä apuina. Tarkoitus ei kuitenkaan ole kaahottaa pohkeesta tuhatta ja sataa eteen, vaan pikemminkin aktivoida liikettä ja saada askeleeseen lisää ponnetta. Ensimmäisillä treeneillä poni karkasi jokaisella aktivoivalla pohjeavulla tai raipan napautuksella tuntumalta ja lisäsi vain vauhtia kipittäväksi poniraviksi. Melko pian se kuitenkin oppi homman jujun ja ryhtyi altajuoksemisen sijaan oikeasti työskentelemään ja löytämään sitä takapäätä mukaan treeniin. Se on hieno fiilis kun maataviistävä ravi alkaa pikkuhiljaa saada enemmän ilmaa ja vauhti muuttuu suuremmaksi liikkeeksi.

Siis katsokaa tuota ponia!! ♥

Vieläkään ei olla valmiita tämän projektin kanssa, vaikka valtavia harppauksia ollaankin muutamassa kuukaudessa otettu. Kesä tulee jatkumaan treenillä ja tietysti haaveilen kärrääväni ponin vielä joihinkin koulukilpailuihin ennen syksyä. Itse en vieläkään ole valmis astumaan virallisen arvioivan silmän alle, mutta eiköhän Sinna lähde tuuppaamaan ponin muutamasta radasta läpi jos oikein nätisti anelen. Kovin saan edelleen kannustuksia siitä, että pitäisi itse uskaltautua valkoisten aitojen sisään, mutta joudun edelleen toistaiseksi vastaamaan kieltävästi. Vaikka koen itsekin kehittyneeni huimasti tässä lyhyessä ajassa, en vieläkään ole riittävän varma ratsastaja kehdatakseni kouluradalle. En kuitenkaan sano ei koskaan, sillä olen huomannut oman ajatukseni muuttuneen jo nyt kevään treenien aikana ja pystyn jopa nyt jo asettamaan pieniä tavoitteita ja tosissani harkitsemaan vielä joskus uskaltautuvani kilpailemaan. 

Postauksen kuvat on itse asiassa kuvattu jo toukokuun alussa reilu vartin mittaiselta palauttelulta. Vielä kolme kuukautta sitten ponista ei todellakaan olisi saanut vartin mittaisella ratsastuksella irti tämän näköistä liikettä. Itse asiassa meistä ei varmaan ole koskaan otettu näin makeita kuvia ja vielä siinä mittakaavassa, että joutuu jättämään monia kuvia julkaisematta ettei postaus venähdä aivan mahdottoman pitkäksi! Huh sentään. Nyt toivotaan että saan kesän aikana useammin kuvaajan paikalle ja vaikka ihan videomateriaalia jostain koulutreenistä. Näistä kuvista suurin kiitos hovikuvaajalle Eeva Laaksolle ♥

Maailman hienoin ja rakkain kultainen ♥