Epäonnistumisia

Viime perjantaina hehkutin Instagramissa hyvin mennyttä koulutuntia. Silloin kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja poni oli edellispäivän läpiratsastuksen jälkimainingeissa edelleen loistavassa työmoodissa. Mikäs sen parempi tapa aloittaa viikonloppu kuin korviin asti ulottuva hymy kasvoilla maailman parhaan ponin selässä?

Ollaan nyt otettu muutaman viikon ajan melko tiivis jakso koulutreenejä, sekä läpiratsastuksen että omien ratsastustuntieni merkeissä. Näinkin lyhyessä ajassa poni on ottanut harppauksia eteenpäin ja itsekin saan kerta kerralta paremmin kiinni siitä, miten tätä pientä kultaista oikein ajetaan. Vaikka G on muuten luonteeltaan hyvin tasapainoinen, näkee näissä työhommissa välillä tammamaisuuden erittäinkin selkeästi. Kun työnteko ei huvita, saa hakemuksia ja anomuksia ja suostutteluita lähettää allekirjoituksineen ja uhrilahjoineen jokusen, jotta poni ryhtyy työskentelemään kunnolla. Nykyään näitä päiviä on kuitenkin harvemmin ja välillä jopa päiviä, jolloin yhtäkään lippulappusta ei tarvitse täyttää, vaan työnteko maistuu jo ensiaskelista lähtien. Näin me se ponitammankin jääräpäisyys selätetään!

Tiistaina meillä oli kuitenkin aivan eri sävelet. Päivä oli ollut melkoista kaaosta lumimyrskyn takia ja  tallillekin saatiin sähköt vasta hetkeä ennen meidän koulutuntia. Meillä ei vielä ole ponilla tilsakumeja kengissä, jonka takia pyysin sen poikkeuksellisesti sisälle jo päiväheinäaikaan - en uskalla yhtään riskeerata ponin jänteitä lumikorkkareiden kanssa. Matka tallille taittui ennätyshitaasti ja paikan päällä sainkin varustaa ponin melko vauhdikkaasti tunnille. Se oli tuttuun tapaansa onnellinen minut nähdessään ja sai hetkellisesti jopa päivän mittaan kertyneen kireyden hellittämään.

Sähkökatkoksen johdosta maneesi täyttyi meidän tunnin aikana aivan liitoksilleen - kello oli jo yli kahdeksan ja hevoset piti saada liikutettua kun valot vihdoin räpsähtivät päälle. Pusersin ponin kanssa viitisentoista minuuttia Sinnan ohjeistuksella, mutta mikään ei tuntunut sujuvan. Härdelli ja häslinki sai ponin keskittymään aivan kaikkeen muuhun kuin selässä keikkuvaan viulunkieleen. Ei varmaan auttanut päivän aikana sisällä seisoskelusta kertynyt ylimääräinen energia myöskään keskittymään sen paremmin. Kierros kierrokselta huomasin kuinka omat stressitasoni kohosivat ja lopulta vihelsin pelin poikki. Poni ei tuntunut hyvältä eikä oma käytöskään selässä ollut kehuttavaa. Valutin turhautuneena muutaman kyyneleen, kävelin ponin kanssa vielä hetken ajan ja suuntasin takaisin talliin.

 Kuvat © Vilma Töyräs

Kyseinen tunteellinen ylireagointi tuli itsellenikin täytenä yllätyksenä. En ole pitkään aikaan tuntenut moista turhautumista ponin selässä ja uskallan väittää sen johtuneen paljon muustakin kuin pelkästä ponin vikuroinnista. Kun pahaa mieltä kertyy riittävästi pitkin päiviä, kuohahtaa se jossain vaiheessa väkisinkin yli. Nyt kävi näin.

En kuitenkaan tahdo olla ponilleni koskaan epäreilu sen takia, että itselläni on huono päivä. Se ei ole sen vika, että sillä on virtaa ja mulla lyhyt pinna. Silloin vihellän mielummin pelin poikki ja lopetan treenin siihen. Parempi yrittää paremmalla fiiliksellä uudestaan seuraavana päivänä.

Ero oli kuin yöllä ja päivällä eilen kun pääsin ponin selkään. G ei ehkä ollut vieläkään ihan parhaimmillaan heti alusta, mutta omassa mielentilassani oli tapahtunut selkeä kohennus. Edelleen pisti pienet asiat ärsyttämään, mutta tiistaihin verrattuna kynnys ylittää ne ärsytykset oli huomattavasti pienempi ja päästiin lopulta ponin kanssa yhteisymmärrykseen. Tämä taas todistaa sen, kuinka tärkeää on oman mielen hallinta siellä hevosen selässä. Yleensä se ongelman ydin löytyy satulassa istuvasta ja kun saa itsensä ruotuun alkaa hommat sujua. Kaikki epäonnistuu joskus eikä niitä epäonnistumisia kannata jäädä märehtimään. Huomenna on uusi päivä ja uusi mahdollisuus onnistua.